Suojeluskuntien lakkauttaminen 1944

Suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen ei ollut tullut yllätyksenä. Mikäli sota päättyisi tappiollisesti, vaara olisi todellinen. Järjestön komentaja, kenraaliluutnantti Lauri Malmberg oli jo keväällä 1944 pohtinut vaihtoehtoja sen varalta. Toiminnan jatkamisen lisäksi häntä askarrutti järjestön omaisuuden kohtalo. Malmbergin huoli oli ymmärrettävä. Suojeluskuntajärjestö oli perustettu pysyväksi instituutioksi, eikä sitä koskevissa asetuksissa ja laeissa ollut otettu huomioon lakkauttamisen mahdollisuutta. Siksi ei myöskään ollut säädöstä, mitä järjestön omalle omaisuudelle tapahtuisi mahdollisen lakkauttamisen yhteydessä.

Välirauha solmittiin 19.9.1944. Suojeluskuntien yliesikunta kutsui järjestön ylimääräisen edustajakokouksen koolle 29.9. Tuusulan päällystökoululle. Kutsussa ei mainittu mitään erikoista asiaa, mutta kaikille osanottajille lienee ollut selvää, että omaisuuden kohtalo nousisi esille. Muihin keskeisiin seikkoihin kokouksella ei edes ollut vaikuttamisen mahdollisuutta. Kaikki 38 suojeluskuntapiiriä lähettivät edustajansa paikalle. Kokous poikkesi tavanmukaisesta edustajakokouksesta, johon osallistuivat niin piiripäälliköt kuin valitun esikunnan edustajatkin. Nyt Tuusulaan saapui vain yksi edustaja kustakin piiristä. Heistä 32 oli valittujen esikuntien jäseniä ja vain kuusi oli suojeluskuntapiirien viranhaltijoita. Lauri Malmbergin esitettyä tilannekatsauksen kokous valtuutti Malmbergin lahjoittamaan, myymään tai muulla tavalla siirtämään ja luovuttamaan toiselle yliesikunnan hallussa olleen järjestön omaisuuden.

Suojeluskuntajärjestö ja Suomen Punainen Risti r.y. solmivat heti heti seuraavana päivänä sopimuksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisen varalta. Nopea toiminta osoittaa, että asiasta oli jo ennalta sovittu. Mikäli järjestö joutuisi lakkautettavaksi, se sitoutui lahjoittamaan Suomen Punainen Risti r.y:lle kaiken suojeluskuntajärjestön yhteisen kiinteän ja irtaimen omaisuuden. Sopimus olisi voimassa kaksi vuotta. Minkä vuoksi juuri Punaiselle Ristille? Se ei välttämättä ollut Malmbergille mieluisin kohde, mutta se näytti turvallisimmalta. Voittajavaltojen olisi vaikeampi vaatia lahjoituksia takaisin kansainvälisen järjestön Suomen yksiköltä kuin muilta puhtaasti kansallisilta tai paikallisilta tahoilta.

Ylimääräisessä edustajakokouksessa ei keskusteltu suojeluskuntapiirien ja paikallisten suojeluskuntien omaisuuden siirtämisestä toisiin käsiin. Tieto yliesikunnan omaisuuden mahdollisesta kohtalosta levisi osanottajien välityksellä kaikkiin suojeluskuntapiireihin, joille jäi näin aikaa pohtia omia ratkaisujaan. Ja ratkaisuja tehtiin. Ensimmäiset luovutukset tapahtuivat jo syyskuussa. Lokakuun 30. päivään mennessä oli tapahtunut nelisenkymmentä luovutusta. Eivät ainoastaan yksittäiset suojeluskunnat tehneet omaisuudensiirtoon liittyviä päätöksiä, vaan suojeluskuntapiirit ja suojeluskuntia lähellä olleet tukisäätiötkin alkoivat reagoida. Vaikka varhaisten omaisuudensiirtojen määrä oli vain murto-osa suojeluskuntien kokonaismäärästä, se oli selkeä osoitus siitä, että kentällä uskottiin suojeluskuntajärjestön joutuvan lakkautetuksi.

Suojeluskuntajärjestön entinen esikuntapäällikkö, kenraalimajuri A.-E. Martola, jonka Mannerheim oli halunnut toiseksi ulkoasianministeriksi U. J. Castrénin hallitukseen, yritti ratkaisua, joka säästäisi edes osan suojeluskuntien toiminnoista. Hän esitti 16.10.1944 puolustusministeri Rudolf Waldenille, että koko puolustuslaitos järjestettäisiin miliisiperiaatteen mukaan ja että suojeluskuntajärjestö naamioitaisiin sen sisään. Sekä Walden että Mannerheim näyttivät vihreää valoa, ja Martola ryhtyi yleisesikunnan päällikön, kenraaliluutnantti K. L. Oeschin kanssa työhön. Heidän seuraavana päivä paperille panemansa suunnitelman mukaan armeija olisi järjestetty osittain miliisiperiaatteen mukaan. Kertausharjoituksilla olisi järjestelmässä suuri osuus, mistä aluejärjestö vastaisi. Aluejärjestöön hyväksyttäisiin myös vapaaehtoisia, joille järjestettäisiin ampuma- ja urheilukoulutusta. Myös reserviläiset saisivat osallistua vapaaehtoistoimintaan. Aseet säilytettäisiin aluejärjestön varastoissa. Aluejärjestön jäsenten keskuudessa voitaisiin perustaa kannatusyhdistyksiä helpottamaan toiminnan edellytyksiä. Hahmotellun järjestelmän toteuttaminen olisi merkinnyt vanhan suojeluskuntajärjestön loppua. Siinä olisi kadonnut autonomian lisäksi miesten oikeus säilyttää asettaan kotona. Suojeluskuntajärjestön omaisuus oli kokonaan vaille huomiota jätetty ongelma-alue. Marsalkka hyväksyi esityksen, joka kelpasi nimeä lukuun ottamatta Lauri Malmbergillekin. Asia ei kuitenkaan liikahtanut eteenpäin.

Lakkauttaminen tuli polttavan ajankohtaiseksi 29.10. presidentti Mannerheimin päädyttyä lopputulokseen, että oli viisainta lakkauttaa itse suojeluskuntajärjestö ennen kuin Neuvostoliitto vaatisi sitä. Lauri Malmberg sai siitä tiedon kello 18, ja puoli tuntia myöhemmin piirien edustajat kutsuttiin ylimääräiseen neuvottelukokoukseen Helsinkiin yliesikuntaan seuraavaksi illaksi. Kutsutut olivat samat henkilöt, jotka olivat olleet paikalla 29.9.1944 pidetyssä kokouksessa. Jyväskylän, Pohjois-Karjalan, Länsi- Pohjan, Pohjolan ja Ahvenanmaan piirien edustajat eivät ennättäneet yliesikunnassa pidettyyn kokoukseen, mutta sillä ei ollut merkitystä, sillä aika oli jo loppunut kesken, kun Neuvostoliiton vaatimus suojeluskuntien lakkauttamisesta oli saatettu hallituksen ulkoasianvaliokunnan tietoon 30.10. klo 14. Järjestö oli lakkautettava viimeistään 7.11.1944. Näin edustajankokouksen työjärjestyksestä putosi pois ainoa käsiteltävä asia. Sen korvasi Lauri Malmbergin selostus viimeisimmistä suojeluskuntajärjestöä koskevista tapahtumista.

Puolustusministeriössä nopeasti laaditussa lakiesityksessä todettiin suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen, mistä määrättäisiin tarkemmin hallintotoimin, ”samoin kuin järjestön omaisuuden vastaisesta käyttämisestä”. Esitys annettiin tiistaina lokakuun viimeisenä eduskunnalle, joka otti asian heti työn alle. Ensimmäinen käsittely, joka kesti kaksi minuuttia, oli ohi klo 16.37. Toinen käsittely alkaisi vajaan tunnin kuluttua, kun esitys olisi ensin käynyt lausunnolla suuressa valiokunnassa ja puolustusasiainvaliokunnassa. Puolustusasiainvaliokunta kuuli asiantuntijana puolustusministeri Rudolf Waldenia. Sen olisi pitänyt taata, että kaikki tietäisivät tarkalleen, mistä oli kysymys. Toinen käsittely meni keskusteluitta yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. Eduskunnan seuraava istuntopäivä oli vakiintuneen käytännön mukaan perjantaina marraskuun 3. päivänä. Lakkautuslaki hyväksyttiin silloin vain kahden puheenvuoron saattamana. Se painettiin ja astui voimaan lauantaina marraskuun 4. päivänä 1944.

Puolustusministeriö määräsi maanantaina 6.11. toiminnan lopetettavaksi seuraavana päivänä. Määrätyt suojeluskuntajärjestön virat siirrettäisiin puolustuslaitokseen. Lakkautettujen virkojen tai toimien haltijat siirrettiin lakkautuspalkalle tai siirrettäisiin valtion muiden kuin puolustuslaitoksen virkoihin tai toimiin niin kuin siitä erikseen määrätään. Vain omaisuuden ja rahavarojen hoitoon sekä tilien päättämiseen liittyvät toimet olivat sallittuja. Malmberg antoi samana maanantaina viimeisen päiväkäskynsä, jonka hän luki radiossa. Enää ei ollut järjestöä, joka olisi voinut hoitaa päiväkäskyn jakelun. Valvontakomission tahto oli toteutunut.

Järjestön lakkauttaminen sujui nopeasti vailla lehdistön voimakkaita kannanottoja. Lokakuun viimeisen päivän lehdet eivät kertoneet asiasta. Seuraavana päivänä pääkaupungin lehdet Uusi Suomi, Suomen Sosialidemokraatti ja Hufvudstadsbladet julkaisivat lakkauttamisesta uutisen, jossa lyhyesti todettiin asian käsittely eduskunnassa edellisenä päivänä. Helsingin Sanomat, vanhan suojeluskuntalaisen Eljas Erkon lehti, muodosti poikkeuksen. Se julkaisi yläkerran ”Suojeluskuntajärjestö 1918–1944” ja pääkirjoituksen, joka korosti järjestön merkitystä ”että sen lakkauttaminen tuntuu yllättävältä. Siihen nyt on kuitenkin asiain kehitys johtanut, ja välttämättömyyteen on lojaalisti sopeuduttava siinä toivossa, ettei nyt tehtävä muutos merkitse vaaraa maan turvallisuudelle ja vapaudelle.”

Asioita ei lehdistössä kutsuttu niiden oikeilla nimillä. Asia eli lehdistössä pari päivää. Sitten sitä ei enää ollut. Lehdistö osasi sopeutua olosuhteiden vaatimuksiin ja turvautumaan itsesensuuriin. Soraääniä ei esiintynyt. Osittain se johtui siitä, että lokakuun lopussa laillistetun Suomen Kommunistisen Puolueen lehdistö ei ollut vielä alkanut ilmestymistään. Vapaan Sanan ensimmäinen numero ilmestyi vasta 7.11.1944.

Suojeluskunnat olivat pystyneet hyvin seuraamaan tilanteen kehittymistä ja valmistautumaan järjestön lakkauttamiseen. Aikaa oli riittävästi.

Marraskuun 7. päivän iltaan mennessä omaisuuttaan siirtäneiden määrä oli noussut 631:een. Matti Myöhäsiä, jotka tekivät lahjoituksensa kiistatta myöhässä, oli vain yhdeksän. Lakkautettavia suojeluskuntapiirejä oli 38 ja niihin kuuluvia suojeluskuntia 714. Kun lukuun lisätään vielä yliesikunta, päästään 753 suojeluskuntayhteisöön, joilla oli oikeus hankkia ja omistaa varallisuutta. Näistä lähes 85 prosenttia siirsi omistuksensa, tai ainakin sen valtaosan toisiin käsiin viimeistään toiminnan loppuessa. Lahjoitusten tekemättä jättämiselle oli sillekin syynsä. Alueluovutukset ja Lapin sota olivat tehneet monista suojeluskunnista varattomia. Sellaisia suojeluskuntia löytyi toki muualtakin. Vain noin 5 % suojeluskuntien omaisuuden kirjanpitoarvosta jäi luovuttamatta, joukossa myös kiinteistöjä. Teknisenä suorituksena tämä suojeluskuntajärjestön viimeinen operaatio onnistui erinomaisesti. Toinen asia on, että kiireessä tapahtui melkoinen määrä haksahduksia, joita jouduttiin myöhemmin oikaisemaan. Prosessi oli hyvin ohjeistettu. Se tapahtui pääasiallisesti suullisesti. Järjestö huolehti, että neuvoja lahjoitusten muodollisesti oikeasta tekemisestä oli saatavilla.