Saksan mittava ja ratkaiseva apu

OSA 7

Miten oikeastaan selvisimme?

Kunnia torjuntavoitoistamme ja niiden avaamasta tiestä rauhaan kuuluu kiistatta omille joukoillemme. Tosiasia on kuitenkin kiistämättä se, että emme olisi voineet mitenkään selvitä ilman aseveljemme Saksan mittavaa apua. Koska tätä saattaa joidenkin olla vaikeata myöntää, on syytä tarkastella asiaa tosiasioiden valossa.

Puolet maarintamastamme Kuhmosta pohjoiseen oli Saksan yli 200.000 miestä käsittävien joukkojen varassa. Jos olisimme joutuneet itse vastaamaan koko itärajastamme, puolustuksemme olisi ollut pelottavan harva. Kun Päämajallemme selvisi puna-armeijan suurhyökkäyksen todellinen voima ja tarkoitus, Mannerheim jo pyysi 12.6.1944 suoraan Hitleriltä apua, niin materiaalista kuin konkreettisia joukkojakin, peräti kuutta divisioonaa. Niillä olisi todennäköisesti ollut tarkoitus miehittää viimeinen puolustuslinjamme, joka nykyään kantaa nimeä Salpalinja. Kuutta divisioonaa silloin jo pahassa ahdingossa olevalla Saksalla ei ollut antaa, mutta saimme kuitenkin puna-armeijan painopistesuuntaan Karjalan kannakselle merkittäviä lisävoimia. 16.6.1944 lensi Baltian rintamalta Immolaan taisteluosasto Kuhlmey, joka kerralla lähes kaksinkertaisti käytettävissämme olevat ilmavoimat. Heinäkuun alussa laivattiin Suomeen Baltiasta myös 122.Divisioona (Greif), joka vaikutti ratkaisevasti puolustuksen pitämiseen Viipurinlahdella. Lähinnä taistelumoraalin kannalta oli tärkeä myös Ihantalaan saatu 303.Rynnäkkötykkiprikaati, jonka käytännön taisteluarvo ei kuitenkaan ollut kummoinen.

Mittava aseapu

Saksan aseapu onkin sitten oma lukunsa. Pääosan siitä ostimme ja maksoimme viennillämme Saksaan. Viimeiset erääntymättömät maksut tosin jouduimme suorittamaan rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle, joka vaati luovuttamaan kaiken saksalaisomaisuuden. Tässäkin saatettiin onnistua sopivasti kehittelemään ns. ”luovaa kirjanpito”, joten täyttä hintaa emme koskaan tainneet maksaa Neuvostoliitolle.

Jo hyökkäyksemme alkaessa kesäkuussa 1941 aseellinen voimamme oli aivan eri luokkaa kuin talvisodassa, koska Saksa oli vapauttanut aseiden viennin Suomeen. Osa vuoden 1942 jälkeen ostamistamme aseista ja tarvikkeista oli saksalaisten sotasaalista puna-armeijalta. Kaiken kaikkiaan Saksasta ostettiin syyskuuhun 1944 mennessä muun muassa 56.700 kivääriä, noin kolmesataa erinomaista panssarintorjuntatykkiä, 59 Sturm -rynnäkkötykkiä, yli kolme sataa kenttätykkiä, 168 ilmatorjuntatykkiä, 18 panssarivaunua, 53 telatraktoria, 1.854 panssarikauhua ja niihin 18.000 laukausta, 25.800 panssarinyrkkiä, 30 miljoonaa kiväärin patruunaa, n.19 miljoonaa 9 mm pistoolinpatruunaa, yli 450.000 panssarintorjuntatykin kranaattia, n. 950.000 kenttätykin laukausta sekä 1,4 miljoonaa ilmatorjuntatykkien kranaattia. Saksalaiset ilmavalvontatutkat ja muut tulenjohtolaitteet olivat korvaamattomia esimerkiksi Helsingin suurpommitusten torjunnassa helmikuussa 1944. Ilmavoimillemme saimme Göringin ”henkilökohtaisena lahjana” 15 Dornier Do 17 pommikonetta ja ostimme 24 raskasta Junkers Ju 88 pommikonetta sekä 161 Messerschmitt Bf 109 hävittäjää. Tämän lisäksi saimme runsaasti panssarimiinoja, käsikranaatteja sekä ennen muuta suuret määrät elintärkeitä poltto- ja voiteluaineita. Kotirintaman ja myös joukkojen muonituksen kannalta Saksasta ostettu vilja oli henkiin jäämisemme elinehto.

Narvajoki -linjalla ja Sinimäissä Saksa puolusti myös Suomea

Saksa ei suinkaan missään vaiheessa tukenut puolustustamme ”sinisten silmiemme” vuoksi. Ensinnäkin Saksa halusi pitää parhaan kumppaninsa rintamassa loppuun saakka ja siten sitoa puna-armeijan voimia. Toiseksi se haluasi mahdollisimman pitkään säilyttää hyökkäysvaiheessa saavutetun merkittävän edun eli Itämeren saksalaisena sisämerenä. Tämä oli välttämätöntä Ruotsista tapahtuvien elintärkeiden malmikuljetusten sekä pohjoisessa olevien saksalaisjoukkojen huollon vuoksi.

Suomenlahden pohjukka oli suljettu kesän 1941 hyökkäysvaiheen ja Leningradin saarron yhteydessä yhteistyössä suomalaisten kanssa moninkertaisella miinakentällä linjalla Narvanlahti- Tytärsaari-Suursaari-Kotka. Tämän strategisesti tärkeän miinakentän eteläosa kantoi nimeä ”Seeigel”, Merisiili. Se oli vahvistettu sukellusveneverkoilla. Punalipun laivasto piti sillä ehdottomasti sulkea pois Itämereltä häiritsemästä saksalaisten huolto- ja malminkuljetuksia. Tilanteen kiristyessä kesällä 1944 tämän miinakentän puolustaminen nousi äärimmäisen kriittiseksi strategiseksi kysymykseksi Saksan ylimmän sodanjohdon kartoilla.

Leningradin saartoon tuli ensimmäinen murtuma tammikuussa 1943, kun puna-armeija avasi kaupunkiin maateitse huoltoreitin Laatokan etelärantaan Nevajoen suulle. Lopullisesti saksalaiset heitettiin Leningradin porteilta vuotta myöhemmin. Saksalaiset eivät olleet koskaan saaneet vallattua Kronstadtin merilinnoitusta eivätkä sen eteläpuolella mantereella olevaa Oranienbaumin aluetta. Tämä osoittautui kohtalokkaaksi, sillä juuri tätä kautta puna-armeija iski saksalaisten kylkeen Leningradin saarron murtamisen jälkeen. Seurauksena oli rintaman väistämätön siirtyminen vaiheittain länteen Narvajoki linjalle. Siihen se kuitenkin jähmettyi kuukausiksi saksalaisten kyetessä kaikki reservinsä käyttäen pysäyttämään puna-armeijan.

Tämä rintama kesti meidän kannaltamme ratkaisevat kuukaudet. Sen, ja erityisesti Seeigel -miinakentän puolustamiseksi saksalaiset olivat valmiit äärimmäisiin ponnistuksiin tappioista välittämättä. Merellä se merkitsi saksalaisten laivasto- osastojen armotonta sotaa puna-armeijan ilmavoimia vastaan. Ilmavoimat olivat Neuvostoliiton ainoa ja voimakas ase tässä merellisessä kamppailussa, ja sitä käytettiin tehokkaasti ja tappioista välittämättä.

Kun Suomi saksalaisten pettymykseksi oli käynnistänyt ponnistelunsa erillisrauhan aikaansaamiseksi ja irtautunut rintamasta, saksalaiset tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen pitää neuvostolaivasto poissa Itämereltä. Niinpä he yöllä 14-15.9.1944 käynnistivät valmiiksi suunnitellun operaationsa nimeltä ” Tanne Ost”. ”Tanne West” eli Ahvenanmaan miehitys sen sijaan oli hyllytetty, koska pelättiin Ruotsin reaktioita. Nämä molemmat operaatiot olivat osa suurempaa kokonaisuutta eli saksalaisten joukkojen hallittua vetäytymistä Suomen alueelta (operaatio ”Birke”).

”Tanne Ost” merkitsi Suursaaren haltuun ottamista Itämeren puolustuksen tukikohdaksi. Saksalaisten yllätykseksi ja suureksi pettymykseksi saaren suomalaiset puolustajat eivät suostuneet yhteistyöhön. Niinpä saksalaiset yrittivät ottaa saaren väkivalloin epäonnistuen surkeasti. Suomelle tämä tarjosi tärkeän ensimmäisen näytön halustamme noudattaa aseleposopimuksen ehtoja. Sotatila entisiä aseveljiä vastaan oli siis tosiasia. Lukuisat saksalaissotilaiden sankarihaudat Suomen maaperällä ovat todisteina tästä ensimmäisestä yhteenotosta. Tuhatkunta sotavangiksi jäänyttä saksalaista luovutettiin Neuvostoliittoon, mistä viimeiset hankiin jääneet palasivat vasta 11 vuotta myöhemmin.

Syyskuun puolenvälin jälkeen, kun Suomi siis oli jo kaksi viikkoa aikaisemmin irrottautunut sodasta ja sitoutunut internoimaan maassa olevat saksalaisjoukot, Hitler viimein antoi sotilasjohtajien kiihkeästi kaipaaman käskyn Virossa taisteleville joukoilleen luopua Narvan rintamasta. Tämä merkitsi myös sitten vähitellen luopumista Itämeren herruudesta. Sankarillisella taistelullaan olivat Saksan merivoimat Suomenlahdella ja maavoimat Narvan rintamalla Suomenlahden eteläpuolella saksalaiset sekä saksalaisjohtoiset ”EU-joukot” suojelleet Suomea etelästä suuntautuvalta Neuvostoliiton uhalta riittävän kauan, jotta olimme kyenneet irrottautumaan sodasta. Mukana oli saksalaisten lisäksi suuri määrä virolaisia sekä ainakin tanskalaisia, norjalaisia, hollantilaisia ja belgialaisia SS -vapaaehtoisia.

Göran Lindgren

Kirjoittaja on ylil res, sotahistorian harrastajatutkija ja opas sotahistoriallisilla retkillä viime sotiemme taistelukentille, Tapiolan Reserviupseerien ja Senioriupseerien kerhon jäsen.

Lähteitä

Bekker, Cajus: Itämeri ja Suomenlahti 1944- 1945, WSOY 1960

Jakobson, Max: Torjuntavoitto avasi tien rauhaan, Helsingin Sanomat 3.9.2004

Jatkosodan historia 4, Sotatieteen Laitoksen Sotahistorian toimisto, WSOY, Porvoo 1993

Jatkosodan historia 6, Sotatieteen Laitoksen Sotahistorian toimisto, WSOY, Porvoo 1995

Juhola Aimo E., Paulaharju Jyri, Strömberg Georg-Eric: Päämajan hukatut kuukaudet, Kustannus Oy Suomen Mies, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2004

Manninen, Ohto: Miten Suomi valloitetaan, puna-armeijan operaatiosuunnitelmat 1939-1944, Edita 2008

Meinander, Henrik: Suomi 1944, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2009

Oesch, Lennart: Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, Otava, Helsinki 1957

Rantanen, Paavo: Vaikea tie rauhaan, Atena Kustannus Oy, WS Bookwell Oy, Porvoo 2010

Rantanen, Paavo: Suomi kaltevalla pinnalla, Atena Kustannus Oy, WS Bookwell Oy, Porvoo 2012

Seppinen, Jukka: Hitler, Stalin ja Suomi, Minerva Kustannus Oy, 2009

Terä, Martti V: Kesäkuun kriisi 1944, Otava, Helsinki 1967