Muistelmia ja johtopäätöksiä erään reserviläisen aselajikoututuksesta

Teksti ja kuvat: Ilari Langinkoski

Reservin päällystön aselajikohtaisen ja yleisenkin jatkokoulutuksen kehittäminen tulee ilmeisesti olemaan eräänä keskeisenä aiheena liittojemme syyskauden toiminnoissa. Erilaiset työryhmät tiettävästi ovat asiaa ahkerasti pohjustaneet ja käytännön toimenpiteitäkin on ennen pitkää varmasti odotettavissa. Eri aselajien tietoja päivittäviä monipuolisia lisäkurssejahan MPK:n ohjelmassa on ollut jo kauan aikaa. Tuntuu siltä, että nousujohteiseen järjestelmään tarvittavat koulutuspalikat on todennäköisesti jo kehitetty. Itse ruutia ei siis tarvitse vähän väliä keksiä uudelleen. Kysymys lienee enemmän käytännön toteuttamisesta, kuin tarvittavien perusasioiden määrityksestä. Kun aikoinaan, alkaen jo vuosikymmeniä sitten osallistuin kulloinkin saatavissa oleviin oman aselajini – kenttätykistön – vapaaehtoisiinkin koulutustilaisuuksiin, on ehkä näin senioriupseerina ja silloiseen arkitodellisuuteen jo selventävää etäisyyttä saaneena paikallaan kertoa joitakin aiheeseen liittyviä muistelmia, kokemuksia ja johtopäätöksiä.

Helsingin Reserviupseeripiiri ry:n Kenttätykistökerho aloitti jo 1960-luvun loppupuolella vapaaehtoisten upseerien jatkokoulutuksen. Ajat silloin olivat järjestäytyneelle reserviläistoiminnalle hankalia. Mitään nykyisten aselajilisäkurssien tapaan järjestäytynyttä koulutusta ei voitu eikä osattukaan edes ajatella. Rauhansopimukseen ilmeisesti uusien Suojeluskuntien pelossa tehtyä ”puolustusvoimien ulkopuolisen” sotilaskoulutuksen kieltoa tulkittiin jopa tarpeettomankin ahtaasti. Systemaattista koulutusta siis periaatteessa annettiin vain kertausharjoituksissa. Toinen tie tietysti olisi ollut jämäkästi ottaa ohjelmaan myös puolustusvoimien viralliseksi osaksi katsotulle reserville puolustusvoimien toimesta vapaaehtoisesti annettava koulutus. Maailmanpoliittisesti tällöin kuitenkin elettiin ns. kylmän sodan aikaa. Tiedettiin, että miehitetyssä itäisessä Euroopassa pinnan alla kuohui. Suomenkaan näennäisesti melko vakaa asema ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Elokuussa 1968 tapahtui sitten Tshekkoslovakian miehitys ja maassa alkaneen vapautumiskehityksen väkivaltainen tukahduttaminen. Myös meidän maamme rajoilla silloin paikalla olleet kertoivat panssareiden kolistelleen telaketjujaan. Samoin kuultiin puolustusvalmiuttamme lisätyn kaikessa hiljaisuudessa ja tiedettiin, että maatamme ei sallittaisi miehittää ilman aseellista vastarintaa. Näiden tapahtumien jälkeen monien silmät aukesivat uudella tavalla näkemään poliittisia realiteetteja. Samantapaisia aikoja taidamme elää nykyäänkin. Muistan hyvin, että silloin monet muutkin tuntemani nuorehkot reservin upseerit vakavasti miettivät oman sotilaallisen ammattitaitonsa riittävyyttä mahdollisessa kriisitilanteessa. Kertausharjoituskutsu oli niinä aikoina Helsingin seudulla käynyt vain harvoille.

Vastuullisilla tahoilla kuitenkin tajuttiin, että Tshekkoslovakian kaltaisen nopean kaappaushyökkäyksen tapahtuessa aikaa reservijoukkojen upseerien toimintavalmiuden nostamiseen saattaisi olla kohtalokkaan vähän. Kenttätykistökerholla ja silloin vielä Helsingin Santahaminassa sijainneella Tykistökoululla oli hyviin henkilösuhteisiin perustuvaa vireää yhteistoimintaa. Niiden johdossa oli sodankin käyneitä toiminnan miehiä. Tykistökoulun johtaja oli ev Martti O. Rintanen, tunnettu myös lempinimellä ”Morri”, sittemmin Kenttätykistön tarkastaja ja Kenttätykistökerhon kunniajäsen. Kenttätykistökerhon puheenjohtaja ltn (sittemmin maj) N. Seppo Koskinen ja varapuheenjohtaja ylil (sittemmin puheenjohtaja ja maj) Erik Berner eivät jääneet sormi suussa odottamaan tilanteen kehittymistä. He selvästikin tajusivat, että nyt oli edes omalta osalta tilaisuus vastata elettävän ajan haasteeseen ja oman aselajinsa järjestäytyneiden reservin upseerien odotuksiin. Ennakkoluulottomasti heidän aloitteestaan ja Tykistökoulun tukemana käynnistettiin syys- talvikautena 1968 -1969 jo toisen kerran uudenlainen vapaaehtoisen kouluttautumisen kokeilu. Kerron kurssista hieman tarkemmin nimenomaan siksi, että sen konsepti oli toimiva silloin ja mielestäni olisi sitä edelleenkin. Jopa niin, että sitä voitaisiin käyttää nytkin lisäkurssina kt-upseereiden jatkokoulutukseen. Kenttätykistökerhon henkilökohtaisessa kutsukirjeessä ilmoitettiin kertausharjoitusten vähäisen määrän takia kerhon järjestävän tietyille halukkaille jäsenilleen ”korvaavaa” koulutusta aselajitietojen ajan tasalle saattamiseksi. Juuri tämän tapaista toimintaa olin silloin aselajikerholtani odottanutkin. Kutsuun vastanneille oli ensimmäinen järjestäytymis- ja luentotilaisuus Katajanokan kasinolla 21.10.1968. Näin aloitetun vapaaehtoisen ja osanottajien omalla vapaa-ajalla järjestettävän kurssin tavoitteena oli antaa kutsutuille reserviläisille perusteet prikaatin kenttätykistörykmenttiin kuuluvan patteriston upseeritehtävissä.

Tätä varten muodostettiin kehyspatteristo, jossa vain upseeritehtävät niin tulenjohto- kuin tuliasemapuolellakin ml. viesti- ja mittaustehtävät, miehitettiin kutsutuilla yhteensä 20 reservin upseerilla (1 kapt, 7 ltn, 12 vänr). Kehyspatteriston komentajan tehtävissä toimi tykkimiesten hyvin tuntema, silloinen kadettikoulun käynyt ja hiljattain siviiliopintoihin siirtynyt luutnantti ja nykyinen majuri Kari Vilamo. Muista osanottajista erityisesti mainittakoon sittemmin mm. RUL:n johtamistaidon koulutuksessa ansioitunut vänr (sittemmin ylil) Eero Vasara. Hän järjesti kurssillemme suorastaan erinomaisen pitopaikan aivan Helsingin ydinkeskustassa, Hankkijan koulutustiloissa pääkonttorin yläkerroksessa. Oma harjoitussijoitukseni silloisena vänrikkinä oli 3. patterin päällikkö. Se oli selvää jatkoa 1959 Ylämyllyn tunnetun Paloaukean liepeillä toimineessa, silloiselta nimeltään Psto/PohSavPr:ssä, kapt (sittemmin evl) Asser Korhosen 3. patterissa jo upseerikokelaana saamalleni patteriupseerin sijoitukselle. Kurssimme pääkouluttajana toimi Tykistökoulun silloinen kapteenikurssin johtaja evl (sittemmin ev) Matti Alajoki. Koulutusupseereina olivat myös Tykistökoulun kenttätykistöosaston johtaja evl (sittemmin ev) Lauri Vilkko ja maj Heimo Alastalo, joka luennoi yleistaktiikasta. Kaikki he olivat sodankäyneitä upseereita. Tällä meidän ilmeisellä kokeilukurssillamme myös he olivat ainakin muodollisesti vapaaehtoisina. Näin tarkkaa se silloin oli. Tiettävästi puolustusvoimien komentajalta oli saatu toimintalupa tähän kokeilukurssiimme. Siitä huolimatta tietyt poliittiset tahot olisivat voineet aiheuttaa hankaluuksia isänmaallista toimintaa heidän mielestään liikaa tukeneille aktiiviupseereillekin. Ev Rintanenkin sai moitteita, kun joku yli-innokas toimittaja oli aikeissa tuoda koulutusasiaamme julkisuuteen.

Kurssimme käsitti kaikkiaan kahdeksan tilaisuutta, niistä seitsemän arki-iltoina pidettyinä ja kukin kestoltaan vähintään kolmisen tuntia ja yhden viikonlopputilaisuuden. Ohjelma jakautui kahteen pääosaan. Alkuosa käytettiin kenttätykistön organisaation, ampumamenetelmien, kaluston ja välineiden käytön, taktisten merkkien ym. perustietojen kertaukseen ja ajantasaistamiseen. Tämä tapahtui luentoina, ohjesääntöjen ja muun jaetun oheismateriaalin itseopiskeluna sekä Tykistökoululla pidetyllä kalustoon tutustumisella ja käytön harjoittelulla luokkatiloissa. Mielestäni siinä varsin nopeasti ja erittäin tehokkaasti läpikäytiin keskeisimmät RUK:n kenttätykistöoppiin kuuluneet aiheet. Itse olin silloin ollut reservissä jo yli kahdeksan vuotta. Paljon ”nippelitietoa” oli päässyt unohtumaan, mutta toisaalta totesin tietojen myös yllättävän nopeasti palautuvan. Kurssin pääpaino oli sen loppuosassa, yleistaktiikan luentojen jälkeisessä yhtymätasoisessa taktiikan karttaharjoituksessa. Tämä toteutettiin Tykistökoulun juuri päättyneen kapteenikurssin 21 mukaisesti, sen tilannetta ja materiaaleja hyväksikäyttäen. Soveltavan karttaharjoituksen lähtötilanne kuvattiin siten, että vihollinen oli lamauttanut rannikkolinnakkeet, tehnyt maihinnousun Helsingin itäisille alueille ja oli sieltä käsin etenemässä pohjoiseen. Vahvennetun 10. Pr:n tuli torjua vihollisen hyökkäys Tuusulan puolustusalueella ryhmittymällä puolustukseen Mätäkivenmäen – Ruotsinkylän tasalle. Harjoituksen kohteena oli prikaatin II pataljoonan taistelua tukevan tykistön toiminnan suunnittelu. Tämä suoritettiin aidoilla paikoilla Tuusulassa siten, että tj-osat liikkuivat osanottajien omilla autoilla kauempanakin ”komppanioiden” alueilla ja pattereiden tuliasemat puolestaan tiedusteltiin Hyrylän varuskunnan alueelta. Koska oli talvi, maastossa liikuttiin omilla suksilla ja omissa hiihtovarusteissa. Tykistökoululta tietenkin saatiin tarvittavat kartat ja käsisuuntakehät yms. Ja erilaisia peitepiirroksia oli tehty ja jopa alustavia tulisuunnitelmiakin oli kaavailtu työryhmien ”ylitöinä” etukäteen. Meidän kurssimme päätös- ja yhteenvetotilaisuus pidettiin Hyrylän varuskunnan Sotilaskodissa 11.2.1969. Todettakoon, että uutta vastaavaa kurssia ei enää käytännön syistä olisi voitu järjestää Tykistökoulun muutettua silloin Santahaminasta Niinisaloon. Mutta muilla tavoin ja muiden ktupseerien johdolla aselajikoulutusta jatkettiin tarpeetonta melua pitämättä Kenttätykistökerhossa vielä joitain vuosia edelleenkin. Ainakin minun mielestäni juuri tällaisia asioita meidän pitikin vapaaehtoisille kouluttaa. Tyhminä tai avuttomina olisi rajoitukset aikoinaan määrännyt tahokin meitä pitänyt, jos emme edes jollain tavoin olisi yrittäneet jatkokoulutusta ylläpitää. Kun Helsingin Reserviupseeripiiri ry:n Kenttätykistökerho rekisteröityi 1978 Helsingin Reserviupseerien Kenttätykistökerho ry:ksi, uusien sääntöjen 3 §:ssä todettiin ehkä varmuuden vuoksi mm. ”Yhdistyksen toiminta ei käsitä Pariisin rauhansopimuksen 15 artiklassa ja siihen kuuluvassa liite II:ssa määriteltyä koulutustoimintaa.” Eletyn suomettuneen ajan kuvausta sekin. Alussa todetut muutokset maailmantilanteessa varmasti osaltaan vaikuttivat kertausharjoituksien lisäämiseen 1970-luvulla. Minun kohdallani todennäköisesti osallistuminen kerrottuun vuosien 1968 -1969 vapaaehtoiseen harjoitukseen ilmeisesti johti ja ikäkin vielä silloin riitti ns. kertausharjoitusputkeen. Vuonna 1971 osallistuin Etelä- Suomen suureen syyssotaharjoitukseen, yllätys, yllätys – edelleen 3. patterin päällikön tehtävissä. Edelleen patterinpäällikön tehtäviin harjaantuen osallistuin 1972 kesäleiriin Rovajärvellä. Siellä yleisen ja tehtäväkohtaisen koulutuksen lisäksi oli kaksi täysimittaista viiden päivän sotaharjoitusta tilanteenmukaisine kovapanosammuntoineen. Etelä-Suomessa pidettiin jälleen suuri sotaharjoitus 1974 ja siinä sain koulutuksen patteriston tuliasemaupseerin tehtäviin. On kuitenkin syytä jopa painokkaasti todeta, että aivan aluksi kerrotun vapaaehtoisen harjoituksen kapteenikurssitasolta lähtenyt prikaatin taktiikan koulutus oli huomattavasti perusteellisempi ja laajempi, kuin myöhempien, sinänsä suurten sotaharjoitusten yhteydessä mukana olleille reservin upseereille annettu. Ehkä myös sillä oli oma tärkeä osuutensa myöhemmin saamaani sopivuusarviointiin toimistoupseeriksi prikaatin esikunnan kenttätykistötoimistoon. Siihen tehtävään tärkein edellytys määriteltiin ”hyviksi aselajitiedoiksi”. Erityisesti mainittakoon, että ensimmäinen vapaaehtoinen harjoitus antoi tietoa ja toimintavarmuutta, joiden merkitys jatkossa oli erittäin suuri. Kaikissa näissä harjoituksissa saadun erinomaisen Muistelmia ja johtopäätöksiä erään reserviläisen aselajikoututuksesta Au-oppilas Ilari Langinkoski Ylämyllyllä 1959. Helsingin Reservin Sanomat > 5 /2014 > 29. elokuuta 11 laadukkaan aselajikoulutuksen jälkeen minulla oli hyvä tunne siitä, että tarvittaessa osaisin toimia tositilanteessakin. Sellaisen olotilan tavoittelu varmasti olisi paikallaan ja erinomaisena motivaationa nykyisillekin nuoremmille reserviläisille.

Vapaaehtoiseen sotilaskoulutukseen määrätyt rajoitukset tunnetusti poistettiin vasta olojen maassammekin vapautuessa 1990-luvun alussa. Tämän kirjoittajakin sai vastuullisissa tehtävissä aivan alusta asti vuosina 1992 -1999 olla mukana suunnittelemassa ja pääkaupunkiseudulla käyntiin panemassa uutta MPK:n vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen kurssijärjestelmää. En liioittele, jos sanon sen olleen jo 1960-luvulla vapaaehtoisessa sotilaskoulutuksessa olleelle maanpuolustusaktivistille eräänlainen unelmien täyttymys. Vapaaehtoisen aselajikoulutuksen ympyrä kohdallani kuitenkin lopullisesti täydentyi vasta maaliskuussa 1994. Silloin osallistuin ensimmäiseen MPK:n uuden järjestelmän mukaiseen Helsingin ja Uudenmaan tykkimiehille pidettyyn, UudPr:n tykistöön tukeutuneeseen Epäsuoran tulen lisäkurssiin ja sen jatkona marraskuussa Tykistöprikaatissa Niinisalossa 105 H 61-37 kalustolla pidettyyn patterin kovapanosammuntaan (veh). Molemmilla kerroilla oli vielä mukana arvostamamme ”kummisetä”, ev Martti O. Rintanen. Hiljaa käynnistyvässä MPK:n järjestelmässä meitä aikaisemmin oli tykeillä ampumaan asti ehtinyt vain Etelä-Pohjanmaan Kenttätykistökillan vapaaehtoinen patteri marraskuussa 1993. Muistan hyvin, kun sen ammunnan toteutumista hämmästeltiin silloisessa MPK:n pikkuesikunnassa Helsingissä. Raskaat aseet taisivat aluksi tuntua jopa pelottavilta uutta koulutusjärjestelmää luotaessa. Näytti siltä, että ainakin viimemainitut kaksi ammuntaa valmisteluineen tehtiin ”ei MPK:n tuella, vaan MPK:sta huolimatta”.

Vapaaehtoisen aselajikurssin sinänsä tarpeellista loppuharjoitusta kovapanosammuntana ei siis vuonna 1969 pidetty. Tosin Kenttätykistökerho järjesti myöhemmin Rovajärven leirille tutustumiskäynnin, jossa oli mukana myös aikaisempaan harjoitukseen osallistuneita. Tulitoiminnan kokonaiskuvaahan tällainen käynti tietysti täydensi. Eihän se vuosikymmeniä pitkän pysähtyneisyyden ajan ennakkoluuloista pääseminen ja oikein vapaaehtoisten tykeillä ampuminen kaikilla tahoilla aivan helppoa näyttänyt olevan 1990-luvun alussa vielä olojen vapauduttuakaan. Euroopan nopea muutos tosin oli hämmentänyt, jopa vaientanut aikaisemmat maanpuolustusvastaiset soraäänet maassamme. Ilokseni sain huomata jopa joidenkin yleisille kursseillemme osallistuneiden, aikaisemmin ärhäköiden maanpuolustuskriitikoiden suhtautumisen muuttuvan kurssien kuluessa myönteiseksi. Nähtäväksi jää, miten tämän ajan päällystön vapaaehtoinen jatkokoulutus tulee vastaamaan nykyisten, ehkä entistäkin paremmin nykyisessä joukkotuotannossa koulutettujen reserviläisten haasteisiin. Omien kokemusteni perusteella painottaisin aselajista riippuen ainakin kohtuullisen, mutta mieluimmin aika perusteellisen taktillisen osuuden mukaanottoa. Ainakin periaatteelliset edellytykset laadukkaisiin kursseihin MPK:n nykyisiä monipuolisia toimintamahdollisuuksia hyväksikäyttäen todennäköisesti ovat erinomaiset.

Kirjoittaja on kapteeni res ja eläkkeellä toimestaan Helsingin reserviupseeripiirin koulutuspäällikkönä 1981 -1997. Hän oli myös 1992 toimintansa aloittaneen MPK:n Helsingin alueen koulutuspäällikkönä 1992 -1993 sekä useaan otteeseen koulutuspäällikön sijaisena, koulutusalueen johtoryhmän sihteeri vuosina 1992 -1997 ja sen puheenjohtaja vuosina 1998 -1999.