”Puolustuspolitiikkaa”

Kevään vaalien jälkeen eduskunta sai uuden kokoonpanon. Juha Sipilän johdolla muodostettiin kolmen suurimman puolueen hallitus. Sipilästä tuli pääministeri, Soinista tuli ulkoministeri ja Stubbista tuli valtiovarainministeri. Muut ministeripaikat jaettiin sitten sovitulla tavalla ja puolueet saivat valita niihin edustajansa. Puolustusministeriksi tuli edellisen eduskuntakauden puolustusvaliokunnan puheenjohtaja perussuomalaisten Jussi Niinistö. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että sotaväkeä ja maanpuolustusta tuli nyt koordinoimaan pätevä poliitikko.

Edellisen eduskuntakauden aikana toteutettiin puolustusvoimauudistus. Joukko-osatoja lakkautettiin ja puolustusvoimien sodan ajan vahvuutta supistettiin. Jo aikaisemmin tehty poliittinen päätös eli maamiinoista luopuminen konkretisoitiin. Monien mielestä tehtiin todellinen sotilaallinen alasajo. Poliittisella puolella saatiin aikaiseksi kokoomuksen Ilkka Kanervan johdolla puolustuksen lähivuosien rahoitussuunnitelma. Yksimielisesti poliittiset puolueet hyväksyivät nämä vanhempien leikkausten kompensaatiot. Sotaväellä tuntui valtiontalouden ongelmista huolimatta menevän hyvin.

Euroopan ja Pohjolan turvallisuuspoliittisen tilanteen muutokset aiheuttivat kevään ja kesän aikana paljon pohdintaa ja kysymyksiä. Puolustusvoimat julkisti pitkään valmistellut reserviläiskirjeet. Vieraat sotilaskoneet tunkeutuivat ilmatilaamme. Ne käytiin tunnistamassa ja ulkopolitiikan johto hoiti asioissa oman osuutensa. Suomi osoitti omaa puolustusvalmiuttaan ja sai sekä suomalaisten että myös ulkopuolisten hyväksymisen ja tunnustuksen toimilleen.

Ukrainan kriisin ja Kreikan talousongelmien lisäksi Eurooppaa koettelee nyt maanosamme ulkopuolelta tulevien pakolaisten ongelmat. Kyseessä ovat oikeasti pakolaiset eikä näiden nimittäminen maahanmuuttajiksi ole ollenkaan oikein. Eri maihin tulleiden vieraiden ihmisten määrät ovat todella suuria. Tilanne on nyt Keski-Euroopassa samanlainen kuin se oli itä-eurooppalaisten tulviessa länteen runsaat 20 vuotta sitten. Suomalaisissa uhkakuvissa arvioitiin silloin meillekin tulevan ongelmia, jos joka kymmenes Leningradin asukkaista lähtisi etsimään parempia oloja Suomesta. 1990-luvulla elintasoerot Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat sellaiset, että puolen miljoonan venäläisen pyrkimys Suomeen olisi saattanut olla mahdollinen. Miten heidät olisi pysäytetty tai otettu vastaan?

Puolustusministeri Jussi Niinistö on nyt hoitanut virkaansa jonkin aikaa. Puolustuspoliittisia päätöksiä ei ole vielä tehty. Lehtilausuntoja ja -haastatteluja on annettu. Monessa lausunnossa ja haastattelussa on tullut esille sellaista asiaa, josta maanpuolustusväki voi olla tyytyväinen. Koko maata valmistaudutaan puolustamaan. Kertausharjoituksia tarvitaan lisää. Valmiudesta pitää huolehtia. Erityisesti harmaan vaiheen asiat on laitettava kuntoon. Joukkojemme liikekannallepano pitäisi saada nopeammaksi jne.

Ikävä kyllä puolustusministeri on nyt ottanut esille myös aikaisempien päätösten tiukan kritiikin, ja puhunut jopa maamiinojen uudelleen käyttöönottamisesta ja jo suljettujen kasarmien ottamisesta uudelleen käyttöön. Onko tämä oikeata puolustuspolitiikkaa vai onko kyseessä vain puoluepolitiikka? Henkilökohtainen vastaukseni on kolumnini otsikossa.

Elokuun vaihtuessa syyskuuksi tuli esille puolustusministerin päätös ministeriön kansliapäällikön vaihtamisesta. Lehtitietojen mukaan virkaa hyvin hoitanut Arto Räty olisi saanut erottamisilmoituksen tekstiviestillä. Sopii varmaan tähän someaikaan, mutta ei hyvään henkilöjohtamiseen. Ministeri saa perinteisen tavan mukaan valita lähimmät alaisensa. Niinistö on omissa lausunnoissaan korostanut valitsevansa parhaan ehdokkaan.

Politiikka on politiikkaa. Ilmoittauduin 25 vuotta sitten puolustusministeriössä täytettävänä olevaan virkaan. Ruotsinkielinen ministeri otti minutkin – suomenkielisen – upseerin haastatteluun. Tehtävään valittiin kuitenkin ruotsinkielinen hyvä upseeri. Ministeri sai ja saa tehdä omat henkilövalintansa!