Vantaan reserviläisten vuositalkoot Honkanummen sotilashautausmaalla

/in /by

Teksti ja kuva: Kari Vainio

Vuoden 2013 joulunajan myrskyt kaatoivat taas puita sotilashautausmaalla, ja aiheuttivat vahinkoa
hautausmaata ympäröivälle muurille. Seurakuntayhtymän ammattilaiset poistivat ennen talkooiltaa
viimeiset kaatuneet ja / tai konkeloon jääneet puunrungot, jotta talkoot voitin turvallisesti toteuttaa. Tässä yhteydessä yhdistyksemme toivottaa seurakuntayhtymän Honkanummen hautausmaan uuden ylipuutarhurin, Pekka Leskisen, tervetulleeksi yhteistyökumppaniksi.

Vuositalkoot toimeenpantiin torstaina 05.06.2014 kauniissa ja lämpimässä kesäsäässä 12 hengen voimin. Muurin sortuneet irtokivet ladottiin paikoilleen, risut, oksat ja roskat vietiin siirtolavalle ja sammaloituneita hautakiviä pestiin. Helsingin saksalaista seurakuntaa edusti talkoissa Frank Biermann. Toivotamme seurakunnan jäsenet tervetulleiksi vuositalkoisiin myös tulevaisuudessa. Sotilasmestari Mike Stezka Saksan sotilasasiamiehen toimistosta pystytti vakiintuneen tavan mukaisesti talkooväen huoltopisteen.

Veljesjärjestömme ovat tiedustelleet mahdollisuutta osallistua Honkanummi-talkoisiin ja ilmoitamme,
että tapahtuma on avoin, veljesjärjestöt ovat tervetulleita osallistumaan mahdollisuuksiensa mukaan. Tulevista tapahtumista ilmoitamme yhdistyksemme nettisivuilla, ja ilmestymisaikataulujen salliessa myös Helsingin Reservin Sanomissa.

Kiitämme Honkanummen hautausmaan organisaatiota kalusto- ja logistiikkapalveluista, Saksan sotilasasia-miehen toimistoa huollosta, ja jäseniämme tukijoukkoineen aktiivisesta osallistumisesta hyvään asiaan.

Muistelmia ja johtopäätöksiä erään reserviläisen aselajikoututuksesta

/in /by

Teksti ja kuvat: Ilari Langinkoski

Reservin päällystön aselajikohtaisen ja yleisenkin jatkokoulutuksen kehittäminen tulee ilmeisesti olemaan eräänä keskeisenä aiheena liittojemme syyskauden toiminnoissa. Erilaiset työryhmät tiettävästi ovat asiaa ahkerasti pohjustaneet ja käytännön toimenpiteitäkin on ennen pitkää varmasti odotettavissa. Eri aselajien tietoja päivittäviä monipuolisia lisäkurssejahan MPK:n ohjelmassa on ollut jo kauan aikaa. Tuntuu siltä, että nousujohteiseen järjestelmään tarvittavat koulutuspalikat on todennäköisesti jo kehitetty. Itse ruutia ei siis tarvitse vähän väliä keksiä uudelleen. Kysymys lienee enemmän käytännön toteuttamisesta, kuin tarvittavien perusasioiden määrityksestä. Kun aikoinaan, alkaen jo vuosikymmeniä sitten osallistuin kulloinkin saatavissa oleviin oman aselajini – kenttätykistön – vapaaehtoisiinkin koulutustilaisuuksiin, on ehkä näin senioriupseerina ja silloiseen arkitodellisuuteen jo selventävää etäisyyttä saaneena paikallaan kertoa joitakin aiheeseen liittyviä muistelmia, kokemuksia ja johtopäätöksiä.

Helsingin Reserviupseeripiiri ry:n Kenttätykistökerho aloitti jo 1960-luvun loppupuolella vapaaehtoisten upseerien jatkokoulutuksen. Ajat silloin olivat järjestäytyneelle reserviläistoiminnalle hankalia. Mitään nykyisten aselajilisäkurssien tapaan järjestäytynyttä koulutusta ei voitu eikä osattukaan edes ajatella. Rauhansopimukseen ilmeisesti uusien Suojeluskuntien pelossa tehtyä ”puolustusvoimien ulkopuolisen” sotilaskoulutuksen kieltoa tulkittiin jopa tarpeettomankin ahtaasti. Systemaattista koulutusta siis periaatteessa annettiin vain kertausharjoituksissa. Toinen tie tietysti olisi ollut jämäkästi ottaa ohjelmaan myös puolustusvoimien viralliseksi osaksi katsotulle reserville puolustusvoimien toimesta vapaaehtoisesti annettava koulutus. Maailmanpoliittisesti tällöin kuitenkin elettiin ns. kylmän sodan aikaa. Tiedettiin, että miehitetyssä itäisessä Euroopassa pinnan alla kuohui. Suomenkaan näennäisesti melko vakaa asema ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Elokuussa 1968 tapahtui sitten Tshekkoslovakian miehitys ja maassa alkaneen vapautumiskehityksen väkivaltainen tukahduttaminen. Myös meidän maamme rajoilla silloin paikalla olleet kertoivat panssareiden kolistelleen telaketjujaan. Samoin kuultiin puolustusvalmiuttamme lisätyn kaikessa hiljaisuudessa ja tiedettiin, että maatamme ei sallittaisi miehittää ilman aseellista vastarintaa. Näiden tapahtumien jälkeen monien silmät aukesivat uudella tavalla näkemään poliittisia realiteetteja. Samantapaisia aikoja taidamme elää nykyäänkin. Muistan hyvin, että silloin monet muutkin tuntemani nuorehkot reservin upseerit vakavasti miettivät oman sotilaallisen ammattitaitonsa riittävyyttä mahdollisessa kriisitilanteessa. Kertausharjoituskutsu oli niinä aikoina Helsingin seudulla käynyt vain harvoille.

Vastuullisilla tahoilla kuitenkin tajuttiin, että Tshekkoslovakian kaltaisen nopean kaappaushyökkäyksen tapahtuessa aikaa reservijoukkojen upseerien toimintavalmiuden nostamiseen saattaisi olla kohtalokkaan vähän. Kenttätykistökerholla ja silloin vielä Helsingin Santahaminassa sijainneella Tykistökoululla oli hyviin henkilösuhteisiin perustuvaa vireää yhteistoimintaa. Niiden johdossa oli sodankin käyneitä toiminnan miehiä. Tykistökoulun johtaja oli ev Martti O. Rintanen, tunnettu myös lempinimellä ”Morri”, sittemmin Kenttätykistön tarkastaja ja Kenttätykistökerhon kunniajäsen. Kenttätykistökerhon puheenjohtaja ltn (sittemmin maj) N. Seppo Koskinen ja varapuheenjohtaja ylil (sittemmin puheenjohtaja ja maj) Erik Berner eivät jääneet sormi suussa odottamaan tilanteen kehittymistä. He selvästikin tajusivat, että nyt oli edes omalta osalta tilaisuus vastata elettävän ajan haasteeseen ja oman aselajinsa järjestäytyneiden reservin upseerien odotuksiin. Ennakkoluulottomasti heidän aloitteestaan ja Tykistökoulun tukemana käynnistettiin syys- talvikautena 1968 -1969 jo toisen kerran uudenlainen vapaaehtoisen kouluttautumisen kokeilu. Kerron kurssista hieman tarkemmin nimenomaan siksi, että sen konsepti oli toimiva silloin ja mielestäni olisi sitä edelleenkin. Jopa niin, että sitä voitaisiin käyttää nytkin lisäkurssina kt-upseereiden jatkokoulutukseen. Kenttätykistökerhon henkilökohtaisessa kutsukirjeessä ilmoitettiin kertausharjoitusten vähäisen määrän takia kerhon järjestävän tietyille halukkaille jäsenilleen ”korvaavaa” koulutusta aselajitietojen ajan tasalle saattamiseksi. Juuri tämän tapaista toimintaa olin silloin aselajikerholtani odottanutkin. Kutsuun vastanneille oli ensimmäinen järjestäytymis- ja luentotilaisuus Katajanokan kasinolla 21.10.1968. Näin aloitetun vapaaehtoisen ja osanottajien omalla vapaa-ajalla järjestettävän kurssin tavoitteena oli antaa kutsutuille reserviläisille perusteet prikaatin kenttätykistörykmenttiin kuuluvan patteriston upseeritehtävissä.

Tätä varten muodostettiin kehyspatteristo, jossa vain upseeritehtävät niin tulenjohto- kuin tuliasemapuolellakin ml. viesti- ja mittaustehtävät, miehitettiin kutsutuilla yhteensä 20 reservin upseerilla (1 kapt, 7 ltn, 12 vänr). Kehyspatteriston komentajan tehtävissä toimi tykkimiesten hyvin tuntema, silloinen kadettikoulun käynyt ja hiljattain siviiliopintoihin siirtynyt luutnantti ja nykyinen majuri Kari Vilamo. Muista osanottajista erityisesti mainittakoon sittemmin mm. RUL:n johtamistaidon koulutuksessa ansioitunut vänr (sittemmin ylil) Eero Vasara. Hän järjesti kurssillemme suorastaan erinomaisen pitopaikan aivan Helsingin ydinkeskustassa, Hankkijan koulutustiloissa pääkonttorin yläkerroksessa. Oma harjoitussijoitukseni silloisena vänrikkinä oli 3. patterin päällikkö. Se oli selvää jatkoa 1959 Ylämyllyn tunnetun Paloaukean liepeillä toimineessa, silloiselta nimeltään Psto/PohSavPr:ssä, kapt (sittemmin evl) Asser Korhosen 3. patterissa jo upseerikokelaana saamalleni patteriupseerin sijoitukselle. Kurssimme pääkouluttajana toimi Tykistökoulun silloinen kapteenikurssin johtaja evl (sittemmin ev) Matti Alajoki. Koulutusupseereina olivat myös Tykistökoulun kenttätykistöosaston johtaja evl (sittemmin ev) Lauri Vilkko ja maj Heimo Alastalo, joka luennoi yleistaktiikasta. Kaikki he olivat sodankäyneitä upseereita. Tällä meidän ilmeisellä kokeilukurssillamme myös he olivat ainakin muodollisesti vapaaehtoisina. Näin tarkkaa se silloin oli. Tiettävästi puolustusvoimien komentajalta oli saatu toimintalupa tähän kokeilukurssiimme. Siitä huolimatta tietyt poliittiset tahot olisivat voineet aiheuttaa hankaluuksia isänmaallista toimintaa heidän mielestään liikaa tukeneille aktiiviupseereillekin. Ev Rintanenkin sai moitteita, kun joku yli-innokas toimittaja oli aikeissa tuoda koulutusasiaamme julkisuuteen.

Kurssimme käsitti kaikkiaan kahdeksan tilaisuutta, niistä seitsemän arki-iltoina pidettyinä ja kukin kestoltaan vähintään kolmisen tuntia ja yhden viikonlopputilaisuuden. Ohjelma jakautui kahteen pääosaan. Alkuosa käytettiin kenttätykistön organisaation, ampumamenetelmien, kaluston ja välineiden käytön, taktisten merkkien ym. perustietojen kertaukseen ja ajantasaistamiseen. Tämä tapahtui luentoina, ohjesääntöjen ja muun jaetun oheismateriaalin itseopiskeluna sekä Tykistökoululla pidetyllä kalustoon tutustumisella ja käytön harjoittelulla luokkatiloissa. Mielestäni siinä varsin nopeasti ja erittäin tehokkaasti läpikäytiin keskeisimmät RUK:n kenttätykistöoppiin kuuluneet aiheet. Itse olin silloin ollut reservissä jo yli kahdeksan vuotta. Paljon ”nippelitietoa” oli päässyt unohtumaan, mutta toisaalta totesin tietojen myös yllättävän nopeasti palautuvan. Kurssin pääpaino oli sen loppuosassa, yleistaktiikan luentojen jälkeisessä yhtymätasoisessa taktiikan karttaharjoituksessa. Tämä toteutettiin Tykistökoulun juuri päättyneen kapteenikurssin 21 mukaisesti, sen tilannetta ja materiaaleja hyväksikäyttäen. Soveltavan karttaharjoituksen lähtötilanne kuvattiin siten, että vihollinen oli lamauttanut rannikkolinnakkeet, tehnyt maihinnousun Helsingin itäisille alueille ja oli sieltä käsin etenemässä pohjoiseen. Vahvennetun 10. Pr:n tuli torjua vihollisen hyökkäys Tuusulan puolustusalueella ryhmittymällä puolustukseen Mätäkivenmäen – Ruotsinkylän tasalle. Harjoituksen kohteena oli prikaatin II pataljoonan taistelua tukevan tykistön toiminnan suunnittelu. Tämä suoritettiin aidoilla paikoilla Tuusulassa siten, että tj-osat liikkuivat osanottajien omilla autoilla kauempanakin ”komppanioiden” alueilla ja pattereiden tuliasemat puolestaan tiedusteltiin Hyrylän varuskunnan alueelta. Koska oli talvi, maastossa liikuttiin omilla suksilla ja omissa hiihtovarusteissa. Tykistökoululta tietenkin saatiin tarvittavat kartat ja käsisuuntakehät yms. Ja erilaisia peitepiirroksia oli tehty ja jopa alustavia tulisuunnitelmiakin oli kaavailtu työryhmien ”ylitöinä” etukäteen. Meidän kurssimme päätös- ja yhteenvetotilaisuus pidettiin Hyrylän varuskunnan Sotilaskodissa 11.2.1969. Todettakoon, että uutta vastaavaa kurssia ei enää käytännön syistä olisi voitu järjestää Tykistökoulun muutettua silloin Santahaminasta Niinisaloon. Mutta muilla tavoin ja muiden ktupseerien johdolla aselajikoulutusta jatkettiin tarpeetonta melua pitämättä Kenttätykistökerhossa vielä joitain vuosia edelleenkin. Ainakin minun mielestäni juuri tällaisia asioita meidän pitikin vapaaehtoisille kouluttaa. Tyhminä tai avuttomina olisi rajoitukset aikoinaan määrännyt tahokin meitä pitänyt, jos emme edes jollain tavoin olisi yrittäneet jatkokoulutusta ylläpitää. Kun Helsingin Reserviupseeripiiri ry:n Kenttätykistökerho rekisteröityi 1978 Helsingin Reserviupseerien Kenttätykistökerho ry:ksi, uusien sääntöjen 3 §:ssä todettiin ehkä varmuuden vuoksi mm. ”Yhdistyksen toiminta ei käsitä Pariisin rauhansopimuksen 15 artiklassa ja siihen kuuluvassa liite II:ssa määriteltyä koulutustoimintaa.” Eletyn suomettuneen ajan kuvausta sekin. Alussa todetut muutokset maailmantilanteessa varmasti osaltaan vaikuttivat kertausharjoituksien lisäämiseen 1970-luvulla. Minun kohdallani todennäköisesti osallistuminen kerrottuun vuosien 1968 -1969 vapaaehtoiseen harjoitukseen ilmeisesti johti ja ikäkin vielä silloin riitti ns. kertausharjoitusputkeen. Vuonna 1971 osallistuin Etelä- Suomen suureen syyssotaharjoitukseen, yllätys, yllätys – edelleen 3. patterin päällikön tehtävissä. Edelleen patterinpäällikön tehtäviin harjaantuen osallistuin 1972 kesäleiriin Rovajärvellä. Siellä yleisen ja tehtäväkohtaisen koulutuksen lisäksi oli kaksi täysimittaista viiden päivän sotaharjoitusta tilanteenmukaisine kovapanosammuntoineen. Etelä-Suomessa pidettiin jälleen suuri sotaharjoitus 1974 ja siinä sain koulutuksen patteriston tuliasemaupseerin tehtäviin. On kuitenkin syytä jopa painokkaasti todeta, että aivan aluksi kerrotun vapaaehtoisen harjoituksen kapteenikurssitasolta lähtenyt prikaatin taktiikan koulutus oli huomattavasti perusteellisempi ja laajempi, kuin myöhempien, sinänsä suurten sotaharjoitusten yhteydessä mukana olleille reservin upseereille annettu. Ehkä myös sillä oli oma tärkeä osuutensa myöhemmin saamaani sopivuusarviointiin toimistoupseeriksi prikaatin esikunnan kenttätykistötoimistoon. Siihen tehtävään tärkein edellytys määriteltiin ”hyviksi aselajitiedoiksi”. Erityisesti mainittakoon, että ensimmäinen vapaaehtoinen harjoitus antoi tietoa ja toimintavarmuutta, joiden merkitys jatkossa oli erittäin suuri. Kaikissa näissä harjoituksissa saadun erinomaisen Muistelmia ja johtopäätöksiä erään reserviläisen aselajikoututuksesta Au-oppilas Ilari Langinkoski Ylämyllyllä 1959. Helsingin Reservin Sanomat > 5 /2014 > 29. elokuuta 11 laadukkaan aselajikoulutuksen jälkeen minulla oli hyvä tunne siitä, että tarvittaessa osaisin toimia tositilanteessakin. Sellaisen olotilan tavoittelu varmasti olisi paikallaan ja erinomaisena motivaationa nykyisillekin nuoremmille reserviläisille.

Vapaaehtoiseen sotilaskoulutukseen määrätyt rajoitukset tunnetusti poistettiin vasta olojen maassammekin vapautuessa 1990-luvun alussa. Tämän kirjoittajakin sai vastuullisissa tehtävissä aivan alusta asti vuosina 1992 -1999 olla mukana suunnittelemassa ja pääkaupunkiseudulla käyntiin panemassa uutta MPK:n vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen kurssijärjestelmää. En liioittele, jos sanon sen olleen jo 1960-luvulla vapaaehtoisessa sotilaskoulutuksessa olleelle maanpuolustusaktivistille eräänlainen unelmien täyttymys. Vapaaehtoisen aselajikoulutuksen ympyrä kohdallani kuitenkin lopullisesti täydentyi vasta maaliskuussa 1994. Silloin osallistuin ensimmäiseen MPK:n uuden järjestelmän mukaiseen Helsingin ja Uudenmaan tykkimiehille pidettyyn, UudPr:n tykistöön tukeutuneeseen Epäsuoran tulen lisäkurssiin ja sen jatkona marraskuussa Tykistöprikaatissa Niinisalossa 105 H 61-37 kalustolla pidettyyn patterin kovapanosammuntaan (veh). Molemmilla kerroilla oli vielä mukana arvostamamme ”kummisetä”, ev Martti O. Rintanen. Hiljaa käynnistyvässä MPK:n järjestelmässä meitä aikaisemmin oli tykeillä ampumaan asti ehtinyt vain Etelä-Pohjanmaan Kenttätykistökillan vapaaehtoinen patteri marraskuussa 1993. Muistan hyvin, kun sen ammunnan toteutumista hämmästeltiin silloisessa MPK:n pikkuesikunnassa Helsingissä. Raskaat aseet taisivat aluksi tuntua jopa pelottavilta uutta koulutusjärjestelmää luotaessa. Näytti siltä, että ainakin viimemainitut kaksi ammuntaa valmisteluineen tehtiin ”ei MPK:n tuella, vaan MPK:sta huolimatta”.

Vapaaehtoisen aselajikurssin sinänsä tarpeellista loppuharjoitusta kovapanosammuntana ei siis vuonna 1969 pidetty. Tosin Kenttätykistökerho järjesti myöhemmin Rovajärven leirille tutustumiskäynnin, jossa oli mukana myös aikaisempaan harjoitukseen osallistuneita. Tulitoiminnan kokonaiskuvaahan tällainen käynti tietysti täydensi. Eihän se vuosikymmeniä pitkän pysähtyneisyyden ajan ennakkoluuloista pääseminen ja oikein vapaaehtoisten tykeillä ampuminen kaikilla tahoilla aivan helppoa näyttänyt olevan 1990-luvun alussa vielä olojen vapauduttuakaan. Euroopan nopea muutos tosin oli hämmentänyt, jopa vaientanut aikaisemmat maanpuolustusvastaiset soraäänet maassamme. Ilokseni sain huomata jopa joidenkin yleisille kursseillemme osallistuneiden, aikaisemmin ärhäköiden maanpuolustuskriitikoiden suhtautumisen muuttuvan kurssien kuluessa myönteiseksi. Nähtäväksi jää, miten tämän ajan päällystön vapaaehtoinen jatkokoulutus tulee vastaamaan nykyisten, ehkä entistäkin paremmin nykyisessä joukkotuotannossa koulutettujen reserviläisten haasteisiin. Omien kokemusteni perusteella painottaisin aselajista riippuen ainakin kohtuullisen, mutta mieluimmin aika perusteellisen taktillisen osuuden mukaanottoa. Ainakin periaatteelliset edellytykset laadukkaisiin kursseihin MPK:n nykyisiä monipuolisia toimintamahdollisuuksia hyväksikäyttäen todennäköisesti ovat erinomaiset.

Kirjoittaja on kapteeni res ja eläkkeellä toimestaan Helsingin reserviupseeripiirin koulutuspäällikkönä 1981 -1997. Hän oli myös 1992 toimintansa aloittaneen MPK:n Helsingin alueen koulutuspäällikkönä 1992 -1993 sekä useaan otteeseen koulutuspäällikön sijaisena, koulutusalueen johtoryhmän sihteeri vuosina 1992 -1997 ja sen puheenjohtaja vuosina 1998 -1999.

Suomen vaikea tie rauhaan

/in /by

OSA 6

Mitä jatkosodan alkumenestyksen jälkeen?

Suomi lähti jatkosotaan Saksan rinnalla ensisijaisesti saadakseen takaisin talvisodan pakkorauhassa menettämänsä alueet. Saksan sotamenestys johdatteli luonnollisesti ajattelemaan myös mahdollisia ”korkoja” menetyksille. Suur-Suomestakin eläteltiin toiveita, ja uusia, ”luonnollisia” ja helposti puolustettavia rajoja kaavailtiin. Näihin rajoihin tähtääminen johtikin sitten armeijamme hyökkäyksen ulottamiseen aina Syvärille ja ylikin sekä Karhumäkeen ja Maaselän kannakselle saakka. Suomen tietä irti jatkosodasta alettiin hakea jo varsin varhain. Saksalaisten sotatoimet alkoivat hyytyä alkumenestysten jälkeen loppusyksyllä 1942. Puna-armeijan vastahyökkäykset itärintamalla alkoivat, saksalaiset kärsivät tappion Pohjois-Afrikassa El Alameinissa, liittoutuneet nousivat maihin Marokossa ja Saksan 6.Armeija juuttui saarroksiin Stalingradissa. Suomen sodanjohto ja valtiojohdon ydin, ns. sotakabinetti havahtuivat. Jo vuotta aikaisemmin, kun Suomi ei ollut pysäyttänyt hyökkäystään vanhoille rajoilleen, Englanti, muodollisesti koko Brittiläinen kansainyhteisö, oli 6.12.1941 julistanut sodan Suomelle. Käytännön sotatoimiemme kannalta tällä ei ollut merkitystä, mutta psykologista vaikutusta ei voi kieltää.

1943

Vuodenvaihteen 1942-43 tienoilla oli enää vaikea sulkea silmiään siltä, että sodassa oltiin häviöön tuomitulla puolella. Saksa ei tulisi voittamaan tässä sodassa! Tämä käsitys vahvistui, kun punaarmeija tammikuussa 1943 mursi Leningradin saarron, valtasi Pähkinälinnan ja avasi kaupungista maayhteyden muuhun valtakuntaan Nevan Laatokan puoleisessa päässä. Kun Pauluksen 6. Armeija vielä antautui Stalingradissa, peli alkoi olla selvä. Lopullinen käänne sodassa oli tosiasia. Suomen oli jotenkin päästävä irti sodasta. Vaikeutena oli irtautuminen aseveljeydestä saksalaisten kanssa. Saksa oli yhä voimissaan, ja sillä oli Suomen rintamalla yli 200.000 sotilasta, jotka vastasivat lähes puolesta maarintamaamme pohjoisessa. Kun Saksa halusi välttämättä pitää Suomen mukana rintamassaan, pääsyynä oli pyrkimys säilyttää Itämeri ”saksalaisena sisämerenä”. Ruotsin rautamalmin jatkuva saanti oli ehdottomasti turvattava. Suomesta saatava Petsamon nikkeli oli myös edelleen tärkeä Saksan sotateollisuudelle. Saksa elätteli myös pitkään toiveita Muurmanskin radan katkaisemisesta Suomen avulla. Saksan Suomi -intressejä tulivat myös myöhemmin vahvistamaan sen vaikeudet muiden liittolaisten, ensin Italian ja sitten 1944 Romanian ja Unkarin kanssa. Paras kumppani sodassa Neuvostoliittoa vastaan oli saatava pysymään ruodussa. Helmikuussa 1943 käynnistyivät selkeät poliittiset toimet Suomen irrottamiseksi sodasta. Päämajan tiedustelupäällikkö eversti Aladar Paasonen piti presidentille ja hallituksen edustajille realistisen tilannekatsauksen sotatilanteesta. Se synnytti kuulijoissa ”alakuloa”. Risto Ryti valittiin uudelleen presidentiksi 15.2.1943, ja Suomelle nimitettiin uusi ”rauhanhallitus” Edvin Linkomiehen johdolla. Maaliskuun lopulla 1943 Yhdysvallat tarjosi Suomelle palveluksiaan rauhan aikaansaamiseksi. Kun Suomi tiedusteli rauhanneuvottelujen pohjaa, NL ilmoitti ankarat rauhanehdot vain Yhdysvalloille tiedoksi. Kun ehdoista ei Suomessa oikein saatu selvää ja kun Saksan ulkoministeri Ribbentrop asiaa häneltä tiedusteltaessa vastasi jyrkän kielteisesti Suomen mahdollisuuksiin irrottautua sodasta, hallitus torjui 10.4.43 Yhdysvaltojen palvelukset. Kesällä 1943 kotiutettiin Saksan itärintamalla taistellut suomalainen SS -vapaaehtoispataljoona. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena poliittisena eleenä etäisyyden ottamiseksi Saksan suuntaan.

1944

Alkuvuodesta 1944 tilanne alkoi kärjistyä. Suomeen kehittynyt sisäinen rauhanoppositio oli jo loppuvuodesta 1943 tiivistänyt rivejään ja alkanut painostaa hallitusta rauhaan käyttäen Ruotsia ja Ruotsin sodanvastaista mielipidettä hyväkseen. Erityisen selkeä oli sosialidemokraattisen hallituspuolueemme aktivoituminen pikaisen rauhan puolesta jo marraskuussa 1943. Neuvostoliiton Tukholman suurlähettiläältä madame Kollontayltä saatiin loppuvuodesta 1943 viestejä, että NL olisi valmis vastaanottamaan Suomen neuvottelijan Moskovassa, mikäli rauhasta haluttaisiin neuvotella. Ruotsalaiselle taholle Kollontay ilmoitti, että keskeisenä lähtökohtana neuvotteluille olisivat vuoden 1940 rajat. Huhut näistä yhteyksistä tulivat pian Saksankin tietoon, ja se reagoi joulukuun 1943 alussa vaatimalla Suomelta sitoumusta, ettei se solmisi erillisrauhaa. Tammikuussa 1944 Saksan vastoinkäymiset jatkuivat. Puna-armeija mursi Leningradin saarron lopullisesti ja heitti saksalaiset joukot Narvajoen tasalle, minne rintama onneksemme kuitenkin jäykistyi yhdeksäksi kuukaudeksi. Yhdysvaltojen painostus Suomen irrottamiseksi sodasta tiivistyi. Tässä tilanteessa hallitus lähetti valtioneuvos Paasikiven Tukholmaan ottamaan selvää Neuvostoliiton aikomuksista. Näin käynnistyneet yhteydenotot, joissa ruotsalaiset toimivat aktiivisina välittäjinä, eivät kuitenkaan vielä silloin johtaneet tuloksiin. Kun joukkomme olivat kaukana Itä-Karjalassa, Suomessa pidettiin Moskovan rauhan 1940 rajoja vielä siinä tilanteessa kohtuuttomana ennakkoehtona. NL koetti vauhdittaa neuvotteluja kotirintamamme kohdistuvilla terroripommituksilla. Erityisesti Helsinkiä pommitettiin massiivisesti 6., 16. ja 26.2.1944. Maaliskuussa 1944 Suomi pyrki vielä täsmentämään rauhanehtoja ja saikin kutsun lähettää neuvottelijansa Moskovaan. Matkaan lähtivät valtioneuvos Paasikivi ja ulkoministeri Enckell. Neuvottelut kuitenkin katkesivat hallituksen ja eduskunnan otettua kielteisen kannan ylivoimaisen raskaina pitämiinsä ehtoihin. Vaikka Moskovan rauhan rajat vielä olisi ehkä hyväksyttykin, erityisesti 600 miljoonan US -dollarin sotakorvauksia ja saksalaisjoukkojen nopeata internoimista pidettiin täysin mahdottomina. 18.4.1944 annettiin Neuvostoliitolle kieltävä vastaus.

Ratkaisun kesä 1944

Kun diplomaatit näin olivat epäonnistuneet, oli sotilaiden vuoro toimia. Vuoden 1944 neljäntenä strategisena iskunaan itärintamalla Neuvostoliitto käynnisti 9.-10.6.1944 massiivisen suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella. Ainakin iskun voima ja jossain määrin myös ajankohta tulivat sodanjohdollemme yllätyksenä. Niinpä hyökkäystä ei kovista yrityksistä huolimatta saatu pysäytettyä, ja epäedullisen pääaseman jälkeinen Vammelsuu-Taipale – linjakaan ei kestänyt. Edessä olivat ankarat torjuntataistelut lähes linnoittamattomalla Viipuri-Kuparsaari- Taipale –linjalla. Kymmenessä päivässä vihollinen oli edennyt täysin aikataulunsa mukaisesti Viipurin porteille. VKT –linjan ensimmäinen taistelu Viipurissa oli ohi ennen kuin se oli oikein alkanutkaan. Viipuri oli menetetty!. ”Sotahistoriallinen skandaali”, luonnehti tapahtunutta ylipäällikkö Mikkelissä. Samaan aikaan käynnistyi Neuvostoliiton suurhyökkäyksen toinen aalto Syvärin ja Maaselän kannaksen rintamilla.

Ryti pani itsensä peliin

Viipurin menetyksen jälkeen tilanne oli äärimmäisen kriittinen seuraavien viikkojen ajan. Saksa oli asettanut käynnistämänsä avun ehdoksi sen, että Suomi saa vakautettua tilanteensa ja että puolustus alkaa pitää VKT –linjalla. Sen ensimmäinen tukipylväs, Viipuri oli kuitenkin menetetty lähes taistelutta. Tässä kriittisessä tilanteessa hallitus tiedusteli 22.6.ilmeisen hädissään rauhan ehtoja Neuvostoliitolta. Kun Neuvostoliitto 23.6. voimansa tunnossa vaati ennakkoehtona ehdotonta antautumista, taistelua päätettiin ongelmista huolimatta jatkaa. Nämä yhteydenotot tulivat tietenkin heti saksalaisten tietoon. Seurauksena oli, että ulkoministeri Ribbentrop tuli ennakkoon ilmoittamatta äkkivisiitille Suomeen 22.6. Ribbentropin käynnin ja tilanteen kehittymisen seurauksena tasavallan presidentti Risto Ryti antoi Saksalle henkilökohtaisen vakuutuksensa, että Suomi jatkaa Saksan rinnalla. Näin Saksan avun jatkuminen varmistettiin.

Torjuntavoitto avasi lopulta tien rauhaan

Näin sitten sotaa jatkettiin, ja heinäkuun puolen välin tienoilla torjuntavoittomme alkoi olla varmistettu. Vihollinen oli pysäytetty Karjalan kannaksella, pysäytettiin Laatokan Karjalassakin ja viimeinen torjuntavoitto saatiin Ilomantsin suunnalla elokuun alussa. Niinpä oli aika aloittaa rauhanponnistelut uudelleen. Aikaisempien rauhantunnustelujen tuloksena oli saatu tietää, että neuvottelujen edellytyksenä oli edelleen Moskovan sanelemien ennakkoehtojen hyväksyminen. Erityisesti pelko Saksan reaktioista oli aikaisemmin ollut esteenä näiden ehtojen hyväksymiselle. Heinäkuun lopussa Saksan arvioitiin kuitenkin olevan niin heikko, että se ei kykenisi estämään erillisrauhaamme ja esimerkiksi miehittämään maatamme Romanian ja Unkarin tapaan. Tietysti Neuvostoliiton asettamat määräajat saksalaisten ajamiseksi maasta tai internoimiseksi nähtiin täysin mahdottomiksi, mutta niistä arveltiin kuitenkin voitavan neuvotella. Vaadittu 600 miljoonan dollarin sotakorvaus ylitti myös selvästi kansataloutemme sietokyvyn. Sotilaallinen tilanne näytti kuitenkin niin edulliselta rintamillamme, että Neuvostoliiton arveltiin olevan valmis luopumaan ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Niinpä ryhdyttiin valmisteleviin toimiin. 31.7.44 Risto Ryti luopui presidentin virasta, ja 4.8. eduskunta nimitti Mannerheimin presidentiksi. Hän puolestaan nimitti 8.8. uuden hallituksen, jonka päätehtäväksi tuli rauhan aikaansaaminen. 24.8. eduskunta hyväksyi rauhansuunnitelmat ja irtisanoutui Ribbentrop –sopimuksesta. Tasavallan presidentiksi valittu Mannerheim lähetti Hitlerille kauniisti muotoillun henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän ilmoitti päätöksestään irrottaa Suomi sodasta. Saksa on niin suuri kansa, Mannerheim kirjoitti, että se jää elämään siinäkin tapauksessa, että se häviää sodan. Mutta Suomi on niin pieni kansa, että se voitaisiin karkottaa asuinsijoiltaan ja tuhota. 29.8.44 Nuvostoliitto ilmoitti rauhanneuvottelujen ennakkoehdot, ja 1.9. Mannerheim esitti niiden pohjalta Neuvostoliitolle vihollisuuksien lopettamista. 2.9. eduskunta hyväksyi Neuvostoliiton asettamat ennakkoehdot ja katkaisi yhteistyön Saksan kanssa. 3.9.44 solmittiin aselepo, jonka seurauksena suomalaiset lopettivat taistelutoimet 4.9. klo 07.00 ja NL vuorokautta myöhemmin. 5. 9.44 rintamataistelut päättyivät ja neuvottelut välirauhansopimuksesta alkoivat. Rauhan ehdot, jotka Suomen valtuuskunnalle esitettiin, olivat samat kuin ne, jotka Stalin oli esittänyt Rooseveltille ja Churchillille Teheranissa: vuoden 1940 raja, Petsamon liittäminen Neuvostoliittoon, sotakorvaukset, saksalaisjoukkojen karkottaminen ja Suomen armeijan demobilisaatio. Lisäksi tuli yksi ehto, jota Teheranissa ei ollut mainittu eli Porkkalan tukikohdan vuokraaminen Neuvostoliiton käyttöön. 6.9. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan, missä välirauhansopimus allekirjoitettiin 19.9.44. Sopimus vahvistettiin rauhanneuvotteluissa kaikkien liittoutuneiden kanssa Pariisissa 10.2.1947, ja se astui voimaan 26.9.1947 molempien osapuolien ratifioitua sen.

Göran Lindgren

Kirjoittaja on ylil res, sotahistorian harrastajatutkija ja opas sotahistoriallisilla retkillä viime sotiemme taistelukentille, Tapiolan Reserviupseerien ja Senioriupseerien kerhon jäsen.

Piirit saivat kaksi joukkuetta Jukolaan

/in /by

Teksti: Heikki Valkonen ja Pekka Vasara

2014 Jukola kisattiin Kuopion kupeessa, Vehmersalmen Rytökylässä. Maastoa luonnehdittiin erittäin haastavaksi ja raskaaksi. Nousuja oli paljon, väliin piti ottaa kädet avuksi, että pääsi jyrkänteitä ylös ja toisella puolella mäkeä – tai savolaisittain vuorta – hypittiin kallioportaalta toiselle alas päin. Sää suosi kisoja, sillä lauantaina satoi vettä, mutta illalla aurinko jo paistoi kuivaten maastoa ja kisakylän peltoja. Yö oli kylmä ja valomadot luikertelivat vauhdilla pitkin metsiä. Kisakylä eli tauotta, mutta aamuauringon myötä kansaa vaelsi kisan huipennukseen, eli kärkijoukkueiden maaliintuloa jännittämään. Meidän molemmista joukkueista pääsivät viidennen osuuden suunnistajat liikkeelle ennen ankkuriosuuden yhteislähtöä kello 09:00. Joukkueet olivat hyvinkin tasaväkisiä, mikä takasi maukkaat jälkipelit. Sijoitukset olivat 1170 ja 1240. Kokonaisajat molemmilla tuplat voittajaan. Illalla Hornet kävi pyörähtelemässä taitolentonäytöksensä aivan kisakylän katsojien yläpuolella. Mahtavat äänitehosteet! Jukolan viestin lähtölaukauksesta pari sekuntia ja Hornet ilmestyi varoittamatta yli ja kaartoi pystynousuun häviten samalla näkyvistä ja kuuluvista. Fiilikset olivat korkealla ja ensi vuosi tuli vääjäämättä esiin Toivottavasti saadaan vielä useampi joukkue masinoitua liikkeelle kokemaan tapahtumaa. Venlojenkin joukkue oli jo haaveissa. Kiinnostuneeksi kannattaa ilmoittautua jo nyt, jotta syksyn aluerasteilla tulee harjoiteltua ja kokeiltua myös pimeäsuunnistusta, josko uskaltautuisi kakkosetapille. Pekka Vasara kertoo tehtävistään Jukolassa: ”Toimin toista kertaa järjestelyvastusssa ja tällä kertaa joukkueita oli kaksi ja siten kaksin verroin enemmän järjesteltävää. Kaikki osallistujat olivat kuitenkin sen verran kokeneita liikuntatapahtumissa kävijöitä, ettei aivan perusasioista tarvinnut huolehtia. Suurin työ oli majoitustelttojen hoitamisessa, jotka saatiin lainaksi HRUP:lta. Lisäksi järjestelyt itse kisapaikalla olivat – jälleen kerran – sen verran mallikkaasti hoidetut, ettei kenenkään tarvinnut pelätä jäävänsä nälkäiseksi tai janoiseksi. Telttapaikat olivat mukavalla etäisyydellä kisakeskuksesta ja muutenkin koko alue oli sillä tavoin ”napakasti” pakattu, että ylimääräisiä kävelyjä ei täytynyt suorittaa. Maastosta oli syntynyt jopa liiankin rankka kuva: ei se metsä sitten aivan läpitunkematonta ollut. Kisapaikan yllä tapahtunut Hornet – ylilento oli varmasti ainutlaatuista ja mieleenpainuvaa. Itse suunnistus meni mukavasti ja sääkin oli erinomainen. Kumpikin joukkue selvisi maaliin ja molempien sijoitukset paranivat lähtöjärjestyksen numeroinnista. Ensi vuosi saattaa jäädä välivuodeksi, mutta kisat 2016 Lappeenrannassa ja 2017 Joensuussa kiinnostavat varmasti. Osallistumista pohtivalle kannattaa muistaa kaksi asiaa: ne lyhyimmät osuuudet eivat ole kuin 7-8 kilometriä ja varsin valoisalla tapahtuvia. Kisakokemuksia voi katsoa You Tubesta, jossa näkee millaista meno on kiivaimmillaan. Mikään äärimmäisen kilpailuhenkinen kisa ei siis ole kyseessä, kun puhutaan sijoituksista tuhannen toisella puolen!”

Marjukka Ylitolonen

1. Mikä sai sinut osallistumaan Jukolaan?
Olen monena vuonna katsonut viestiä telkkarista ja miettinyt, millaista olisi itse osallistua. Edellisenä vuonna osallistuin Venlojen viestiin ja silloin innostuin vielä enemmän! Päätin, että ”oikean” Jukolan viestin tunnelma yöosuuksineen on päästävä kokemaan.

2. Mitä odotit Jukolalta?
Ainutlaatuista kokemusta, itsensä ylittämistä. Hikisiä, piinaavia ja paniikinomaisiakin hetkiä ”hukassa” metsän siimeksessä. Ulkoilua hyvässä porukassa. Joukkuehenkeä ja jälkipyykkiä karttojen kera.

3. Oliko jotain yllätyksiä?
Yllätyin siitä, miten hyvin jaksoin juosta naisena miesten kisassa, vaikken ole mikään himourheilija. Positiivinen yllätys oli myös rento meininki, sillä tiesin kyseessä olevan kovakuntoista ja kilpailuhenkistä porukkaa.

4. Aiotko osallistua ensi vuonna? ’
Ehdottomasti! Aion myös treenata enemmän.

5. Mitä terveisiä sinulle on sellaiselle, joka miettii osallistumista?
Kannattaa lähteä rohkeasti kokeilemaan. Osuuksia on monentasoisia eikä metsään varmasti pääse eksymään. Tarvittaessa voi kaverilta kysyä apua ja kävelemälläkin pääsee eteenpäin.

6. Jotain muuta?
Paita on hieno!

Heikki Valkonen (mukana kolmas kerta)

1. Mikä sai sinut osallistumaan Jukolaan?
Olen ollut kaksi kertaa ja tämän piti olla viimeinen kerta. Koko toukokuun kun vielä sairastelin, pelkäsin hyytyväni totaalisesti ankkurimatkalla. Asiaa ei helpottanut rataprofiilin kuvaus varsin raskaaksi. Lähdin siis vähän velvollisuuden tunteesta, kun oli tullut ilmoittauduttua. Jukola toimii hyvänä motivaattorina ulkoilulle ja kuntoilulle – on jokin tavoite ja pääämäärä.

2. Mitä odotit Jukolalta? Päivitin odotukseni Jukolalta ennen lähtöä ja odotin lähinnä rentouttavaa viikonloppua ja näkeväni massiivisen kisakylän hyörinää. Lisäksi kiinnosti nähdä, miten iso tapahtuma polkaistaan tyhjälle pellolle. Jo matkat olivatkin mukavia – osa tapahtumaa – kun autoissa oli useampi jutustelemassa. Kisäkylässä etäisyydet olivat minimit, telttapaikka hyvin lähellä ja suihkut ihan vieressä. Kesäinen sää helli oleilua ja edellisen yön sateet kuivahtivat lämpimässä auringonpaisteessa.

3. Oliko jotain yllätyksiä?
Erittäin positiivinen yllätys – ja merkittävin fiiliksen kannalta – oli ettei ankkuriosuudellakaan tarvinnut juuri juosta jonoissa, vaan hajonnat olivat riittävät ja porukka hajosi metsiin. Paras fiilis oli kyllä maaliin tultua, kun olin selvinnyt maaliin asti kunnialla. Aurinko paistoi, muut olivat pakanneet jo teltat ja lämpimässä suihkussa käynti oli nautinnollinen. Sitten vain palautumaan ja jälkipuinteihin automatkalle.

4. Aiotko osallistua ensi vuonna?
Kyllä se vahvasti on mielessä, varsinkin kun kisat ovat lähellä Turussa.

5. Mitä terveisiä sinulle on sellaiselle, joka miettii osallistumista?
Kannattaa ehdottomasti lähteä. Kavereitaan kannattaa houkutella myös ajoissa. Syksyn aikana on hyvä prepata suunnistustaidoissa kuntorasteilla ja keväällä juoksukunnossa. Jos osaa suunnistaa jonkin verran ja jaksaa juosta metsässä 10 km, ei muita vaatimuksia ole. Yleensä porukkaa on paljon liikkeellä joka rastilla ja pitää vain osata seurata kartalta suunnilleen, missä menee. Ei siis tarvitse olla suunnistuksen harrastaja, että pääsee HRUP:n joukkueessa kokemaan kansainvälisen kisan tunnelmaa ja kisamaan maailmanhuippujen ”kanssa” samassa kisassa. Jukolahan on maailman suurin!

6. Jotain muuta?
Joukkuepaita on kiva, kunhan on kunnossa, kehtaa sen kanssa lähteä lenkille… Ensi vuodelle Louna-Jukolaan kannatta ehdottomasti pyrkiä saamaan kaksi joukkuetta ja yhtenä mahdollisuutena olisi Venla-joukkueen koolle saaminen: aikaisemmista kisoista mukana olleet Kati ja Marjukka voivat toimia joukkueen runkona! Syksyllä ehtii vielä harjoitella ja talvella on monella paikkakunnalla korttelirasteja kaupunkimaastossa!

Aktiivisuutta

/in /by

Teksti: Risto Piekka, majuri, Töölön res.upseerit

Kolme viikkoa sitten myrsky myllersi eteläistä Suomea. Onneksi tuhot eivät nousseet hälyttäviksi. Parivuotta sitten ne nousivat. Sähköt katkesivat ja vesi. Myös puhelinlinjat– ja myös paljon mainostetut nettiyhteydet. Monet reserviläiset tekivät tuolloin kriisiajan tehtäviään. Entä jos tapahtuu vielä pahempi luonnonkatastrofi? Sähköt, vesi, kulkuyhteydet, tiedonvälitys? Mitä sitten? Vastauksen pitäisi olla sama, kuin aikanaan mieleeni jäänyt mainoksen iskulause: auttaa, neuvoo ja palvelee! Näin pitäisi nyt ajatella. Suomen valtion turvallisuuspoliittisissa selonteoissa uhkakuva on onneksi kansalaisille edelleenkin positiivinen. Kaikesta huolimatta. Valtiovaltamme on jo vuosia korostanut sitoutumista ja toimintaa vapaaehtoisessa varautumisessa. Edelleenkin niin sanotut siviilikriisit ovat uhkakuvista keskeisimmät. Jokapäiväinen elämänmeno on edelleenkin suurin varautumsen aihe. Suomen puolustusvoimia modernisoidaan. Aivan oikein, kun halutaan kyvyn puolustaa Suomea kasvavan. Mutta! Samanaikaisesti lisääntyy niin sanotun siviilipuolustuksen merkitys. Tämä näkyy selkeästi tänään mm. Ukrainassa, Syyriassa ja Somalissa. Meiltä aktiivisilta maanpuolustuksen kannattajilta on keväällä kysytty halukkuudesta kertausharjoituksiin tai oletko valmis esim. varautumiseen liittyviin tehtäviin. Myönteisen vastauksen antaneille etsitään tehtäviä. Työ on parhaillaan menossa. Olkaa siis aktiivisia, jos ette jo sitä olleet. Vielä ehtii mukaan ainakin varautumiseen. Muistakaa presidentti Risto Rytin kuolemattomat sanat: monessa tehtävässä voi Isänmaata palvella. Näin on varautumisessa!

JR 200:n upseerien 70v tapaaminen

/in /by

Teksti: Villem Ahas

UK/E –kurssin vänrikit kokoontuivat perinteiseen kesäpäivän viettoon kuuden miehen voimin. Kurssin päättyminen kesällä 1944 ja välitön Kannaksen rintamalla ratkaisutaisteluihin osallistuminen oli vielä hyvässä muistissa. Samoin 19.8.1944 Hangon kautta Viroon palaaminen ja sodan jatkuminen oman isänmaan palveluksessa ovat näille Suomessa vapaaehtoisina taistelleille veteraaneille kuin eilinen päivä, jota muistoa miehitysvuodet eivät onnistuneet pyyhkimään.

Venäjä ja Ukraina – Integraatioita ja valtataisteluja

/in /by

Tiivistelmä Aleksanteri instituutin johtajan Markku Kivisen pitämästä esitelmästä ja käydystä keskustelusta Helsingin reservipiirien vuosikokouksessa 12.5.2014 Katajanokan Kasinolla.

Teksti: Raimo Hynynen, majuri reservissä

Kolme eri todellisuutta – kehystä Kivinen aloitti esitelmänsä lähtemällä toisen maailmansodan jälkeen syntyneestä kylmän sodan tilanteesta. Se oli yksinkertainen, jolloin oli kaksi selvää vastakkain olevaa osapuolta ja vallitsi kylmä rauha. Euroopassa tuli tänä aikana eniten kuolleita Unkarin kansannousussa ja heitä oli muutama tuhat. Tsekkoslovakian väkivaltaisuuksissa 1968 kuolleita oli n. 25 henkeä. Sen sijaan kylmän sodan jälkeen tapahtuneissa Jugoslavian hajoamissodissa kuolleita tuli n. 200 000. Kylmä sota merkitsi kahtiajakoa kolmannen maailman alueilla. Siellä myös sodittiin ja suurvallat ottivat tällä tavoin yhteen. Kylmän sodan aikainen kehys on edelleen olemassa mutta sen rinnalle on tullut kaksi muuta kehystä, jolloin kehykset ovat:
• Kylmän sodan jälkeinen jatkuvuus
• Suurvaltojen etupiirikamppailu ja
• Integraatiopeli
Nykyisin ei tiedetä missä kehyksessä toimitaan tai kuinka paljon mikin kehys vaikuttaa suurvaltojen toimintaan. Ei tiedetä mitä Venäjän presidentti Putin haluaa, missä kehyksessä hän pelaa ja molemmat osapuolet eivät tiedä tarkoin toistensa tavoitteita. Kylmän sodan jälkeisessä jatkuvuudessa strategisten ydinaseiden merkitys ei ole hävinnyt. Venäjällä on niitä 2500 ja USA:lla 2100. Kumpikin on suunnannut lähes kaikki niistä toisiinsa. Kiinalla aseita on 60 – 70 ja se on lisäämässä niitä. Se on suunnannut niitä sekä USA:han että Venäjälle. Tämä kova peli pitää USA:n ja Venäjän samassa neuvottelupöydässä myös tulevaisuudessa. Suomen kannalta on hyvä ymmärtää kuinka sukellusveneissä olevat ydinaseet ovat tulleet ja tulevat edelleen entistä tärkeämmiksi. Syynä on, että maalle kiinteisiin siiloihin sijoitetut ydinaseet on helppo tuhota. Venäjän kannalta pohjoiset alueet ovat tästä syystä tärkeitä. Koska USA on teknologisesti edellä, Venäjä pelkää kykyään iskeä takaisin. Kun USA puhuu torjuntaohjusjärjestelmistä Iranin tai Pakistanin mahdollista uhkaa vastaan, niin venäläiset kokevat ohjustentorjuntajärjestelmien olevan heitä vastaan. Venäjän peloista huolimatta tai niistä välittämättä USA ei ole vähentämässä torjuntaohjuksia. Venäjällä ja USA:lla on joissakin asioissa myös yhteisiä intressejä. Näistä Kivinen mainitsi Afganistanin operaation huoltoreitit. Venäjän intressinä olisi vähentää Afganistanin huumeitten välitystä Venäjän kautta. Syynä on, että Venäjällä jää joka vuosi 200 000 henkilöä koukkuun koviin huumeisiin. Venäjän talous takelteli jo ennen Ukrainan kriisiä.Vienti perustuu energiaan. Siitä valtiolle tuleva raha muodostaa n. 50 % budjetista. Venäjällä ei ole kilpailukykyistä teollisuutta. Aseteollisuuden voluumi romahti 90 % Neuvostoliiton jälkeen. Ukrainan kriisin takia suunnitellut ja toteutetut Venäjän vastaiset sanktiot ovat helppoja USA:lle, sillä Venäjän kauppa kohdistuu EU:n alueelle. Suomelle sanktiot ovat vaikeita johtuen kaupankäynnin suuruudesta Venäjän kanssa. On ennustettu, että Venäjästä tulisi Euroopan suurin talous. Sillä ei ole velkaa ja se voi laittaa paljon resursseja talouteen. Suurvaltojen etupiirikamppailu Suurvallat ovat käyttäneet voimaa kun ne ovat luoneet etupiirejä. Esimerkiksi Ranskalla on suuri rooli Afrikassa, jossa se on Keski-Afrikassa, Ruandassa ja Malissa. Britannia on niin ikään vanha imperiumi ja Yhdysvaltojen ohella nämä kaksi käyttävät valtaosan Afrikan resursseista. Kiina on haastaja Afrikassa ja sen vaikutusta pyritään patoamaan. Tämä on etusijalla Ranskan EUpolitiikassa, jossa entisen Neuvostoliiton alue on perifeerinen. Kiina on yleisesti ottaen proaktiivisempi ja globaalimpi toimija kuin Venäjä. Georgian sodan loppuvaiheissa Ranska oli aktiivisesti mukana neuvotteluissa. Georgian tilanteessa USA ei käytännössä tehnyt mitään vaikkakin USA:n silloinen varapresidentti Dick Cheney antoi ymmärtää, että USA tulisi apuun, jos menee oikein pahaksi. Ukrainan osalta on selvää, että USA ei tule käyttämään sotilaallista voimaa. Mihael Gorbatšovin ja George Bushin välisissä keskusteluissa oli puhuttu, että jos NL vetäytyy Saksasta niin USA ei käytä tilannetta hyväksi. Venäläiset sanovat, että heitä petettiin kun Nato alkoi laajeta kohti Venäjän rajoja. Toisaalta presidentti Clinton ei ollut innokas laajentamaan Natoa mutta Itä-Euroopan maat halusivat Natoon. Integraatiopeli Ukraina yritti päästä EU:n jäseneksi 1990-luvulla. EU ei vastannut Ukrainan neuvottelupyyntöihin millään tavoin. Ukrainan talous oli jo silloin todella huonolla tolalla ja se olisi tullut EU:lle rasitteeksi. Palkat ovat edelleenkin vain puolet Venäjän palkoista ja eläkkeet 1/3 osa Venäjän eläkkeistä. Kivinen mainitsi, että Venäjällä mm. koulutetaan vuosittain 5000 kiinalaista upseeria. Integroinnin ja yhteistyön kautta EU on ollut maailman suurin rauhanprojekti. Kukaan ei pelkää Saksaa nykyisin. Sen sijaan Venäjää ei ole voitu integroida EU Euroopan kanssa. Mikäli Venäjä ja Kiina voivat muodostaa kilpailevan rakenteen EU:lle, se on ikävää Euroopan kannalta. Nykyinen Venäjä on erilainen kuin Neuvostoliitto. Venäläisen ideologian luonti on käynnissä. Venäjän TV:stä saa kuvan, että uuden Venäjän aamu on koittamassa. Uutiset ovat olleet täynnä Ukrainaa ja siitä on puhuttu kovilla kierroksilla. Ukrainan tulevaisuudesta Ukraina on jäänyt valtapiiripelin jalkoihin. Ukrainan ja EU:n välinen sopimus, jossa Ukrainaa alettaisiin integroida EU:hun, saattaa johtaa Ukrainan hajoamiseen. Toisaalta Itä-Ukraina olisi Venäjälle kova taloudellinen rasite. Venäjän talous ei tätä mahdollisesti kestäisi. Sanktioilla on merkitystä vaikkakaan suuret eurooppalaiset yhtiöt eivät pidä niistä. EU:n Itä-Euroopan maat ovat ajaneet linjaa, jossa EU:n tulisi näyttää voimaa Venäjän suuntaan. Federaatio voisi olla kompromissiratkaisu Ukrainassa. Tällä hetkellä länsi kuitenkin pitää federaatiota Venäjän etupolitiikkana eikä sitä hyväksy. Ukrainassa suurin vaara on, että ei tehdä mitään selkeää muutosta entiseen. Aiemmat hallitukset eivät ole saaneet taloutta kasvu- uralle. Ukrainassa on talouden ongelmien lisäksi suuri korruptio ja sosiaaliset ongelmat. Korruptiomittareilla Ukraina on Kazakstanin alapuolella ja miesten elinikä on erittäin alhainen eli niukin naukin päälle 60. Sotilaallisesti Ukrainalla ei ole mitään mahdollisuutta Venäjää vastaan eikä USA tulisi Ukrainan avuksi, jos Venäjä käyttäisi asevoimaa Ukrainassa. YK on heikko tilanteissa, joissa suurvallat ovat eri puolilla. Ukrainassa on jo ilman sotaakin sellainen tilanne, että se saa ihmisiä liikkeelle.

Afganistan ja ISAF – Sotilaskriisinhallinnan haasteet ja mahdollisuudet

/in /by

Tiivistelmä Mikko Harjulehdon pitämästä esitelmästä ja käydystä keskustelusta Helsingin Reserviupseeripiirin järjestämässä tilaisuudessa 24.3.2014 Katajanokan Kasinolla.

Teksti: Raimo Hynynen majuri reservissä

Kriisinhallinan lähtökohtia Afganistanissa

Mikko Harjulehto oli ollut Afganistanissa 2011 tehtävänään seurata kehitystä pohjoisessa. Harjulehto toi heti alussa esille kuinka sotilaallisella kriisinhallinnalla voidaan estää sotilaallista toimintaa mutta ei voida rakentaa siviilimaailmaa. Sen jälkeen, kun USA:n johdolla oli saatettu Taleban pois vallasta, on tarvittu sekä sotilaallista että siviilitoimintaa. Vaikka tässä keskitytään sotilaalliseen puoleen niin ulkolaisten siviiliorganisaatioitten ongelma on koordinoinnin puute. Kukaan ulkopuolinen ei koordinoi kokonaisuutta ja Afganistanin hallinto on kykenemätän tähän. Jatkoa ajatellen on keskeistä, että Afganistanin on itse ratkaistava ongelmansa. Vastuu jää heille enenevässä määrin vaikka vielä ensi vuonna ulkolaisia joukkoja olisi maassa. Valtion budjetista tulee 90 % kansainvälisistä rahoista. Tulevaisuudessa ulkoa tuleva rahoitus vähenee. Afganistan on vuoristoinen maa. Tämä yhdessä useista kansallisuuksista koostuvan väestön kanssa vaikeuttaa koko maan yhteistoimintaa. Väestön määrä on n. 31 miljoonaa, joista tärkeimmät ryhmät ovat pataanit n. 40 – 45 % ja tadžikit n. 27 %. Wikipediassa lisää Afganistanista. Huumeet ja niihin liittyvä toiminta, kuten salakuljetus on tavallista. Maanviljelijät saavat useimmissa tapauksissa parhaiten rahaa kasvattamalla unikkoa, josta tehdään ooppiumia. Huumeitten salakuljetukseen liittyy se, että niitä kuljetetaan usein poliisiautossa. Useat osapuolet hyötyvät huumeistä, koska niitten kysyntä maan ulkopuolella on suurta. Maasta on löydetty viime vuosina mineraaleja, mutta infrastruktuuri puuttuu, jotta niitä voitaisiin hyödyntää. Lainsäädäntö on puutteellinen monelta osin. Kaupungeissa asuu pieni eliitti ja maaseutu on konservatiivinen. Jätehuolto ei toimi ja on varsin likaista. Lapsikuolleisuus on suurta. USA:n hyökkäys ja ISAF toiminnasta eri alueilla Vuoden 2001 syyskuun terroristiiskujen jälkeen USA hyökkäsi Afganistaniin 7.10.2001. Se tuki Pohjoista liittoa, joka Yhdysvaltojen ilmatuella voitti talebanit. USA käytti ilmavoimien lisäksi erikoisjoukkoja maasodassa. ISAF operaatio alkoi tammikuussa 2002. USA:lla on ollut enimmillään 80.000 ja muista noin 50:stä valtiosta 30.000 sotilasta. Vuonna 2015 maahan on tarkoitus jäädä 12.000 sotilasta. ISAF:lla on 5 hallinnollista aluetta. Suomalaiset ovat pohjoisella alueella ja sitä johtaa Saksa. Suomalaisten pääpaikka on Mazar-i-Sarif. ISAF on voittanut lähes kaikki taistelut, joita yli 10 vuoden aikana on käyty. Afganistanin oma armeija on ylivoimainen talebaneja vastaan. Pohjoisessa väestö vihaa talebaneja. Etelässä on ollut rauhattomampaa ja siellä talebanit ovat toimineet enemmän. Etelän väestö on ollut suosiollisempi talebaneille. Maahan on luotu 300.000 miehen turvallisuusjoukot. Raja Pakistanin kanssa on vuoristoinen ja keinotekoinen. Rajan molemmin puolin asuu samoja pastuja. He liikkuvat rajan yli, mitä pidetään luonnollisena. Niin Afganistan kuin Pakistan ovat monietnisiä valtioita. Pakistanilla on vaikutusvaltaa Afganistaniin ja Pakistan on tarjonnut turvapaikan talebaneille. Pohjoisessa ihmiset puhuvat persiaa ja heillä on yhteyksiä Iraniin. Afganistanin tulevaisuudesta Afganistan on vielä pitkään riippuvainen ulkoisesta avusta. Ulkolaisten joukkojen ja siviiliorganisaatioitten liian nopea vetäytyminen voi johtaa kaaokseen Afganistanissa. Yleinen arvio on, että talebanien vaikutus tullee joka tapauksessa kasvamaan etelässä ja syrjäseuduilla. Unikonviljely kasvanee tulevaisuudessa. Kiinalaiset ovat hankkineet louhintaoikeuksia löydettyihin mineraaleihin. He eivät ole ainakaan toistaiseksi avanneet kaivostoimintaa. Heidän vaikutus tulevaisuuteen on pitkälle auki. Pakistan vaikuttaa idässä ja Iran pohjoisessa. Pahimmassa tapauksessa laajamittaiset etnisten välisten ryhmien taistelut voivat käynnistyä uudestaan. Presidentivaalit tulevat olemaan mielenkiintoiset. Presidentin lähellä oleville klaaneille tarjoutuu hänen kauttaan rikastumismahdollisuuksia. Jotta nykyisestä tilanteesta päästään toimivaan valtioon, tarvitaan monta vuosikymmentä ulkopuolista apua ja yhteistyötä. Viime kädessä afganistanilaiset itse ratkaisevat millainen heidän tulevaisuutensa on. Alueelle on rakennettu teitä ja rakennuksia. Afganistanin omia organisaatioita on kehitetty. Keskeinen kysymys tulevaisuutta ajatellen on, löytävätkö eri etniset ryhmät riittävän paljon yhteisiä intressejä jotta väkivalta ei pääse enää suuressa määrin valloilleen.