RS: n lukijamatka ja Senioriupseerien kerhon syysretki 26.–28.8.:

VIIPURI VALLATTU!

Viipurin takaisinvaltauksesta 75 vuotta

Vuosikymmenten saatossa suomalaisille suuria toiveita ja karvaita pettymyksiä tuottanut, historiastaan rikas Viipuri lähiympäristöineen oli tähtäimessämme, kun kolmikymmeninen ryhmämme suuntasi kulkunsa kohti itää elokuun viimeisenä viikonloppuna.    

Matkanjohtajana toimi tunnettu ja tunnustettu sotahistorian tuntija ja tutkija, myös aktiivinen Senioriupseeri, ylil res Göran Lindgren. Työ- ja taistelijaparin toinen jäsen: sotataidon, operaatioiden ja taisteluyksiköiden erehtymätön tuntija, maj evp Kari Salminen, teki asiantuntemuksellaan ymmärrettäviksi retkellä tutkituiksi tulleet joukot, sotatoimet ja niiden näyttämöinä toimineet maa- ja merialueet.   

Eversti Tiiaisen jalanjäljillä

Sateenuhkaisen pääkaupunkiseudun vaihduttua 26.8. muutaman tunnin mittaisen bussimatkan jälkeen luovutetun Karjalan maisemiin, kirkastui ensimmäisen retkipäivän sää kesäisen lämpimäksi ja aurinkoiseksi.

Kuukaupin puisen sillan yli käveltyämme ja mahtavaa Vuoksen virtaa ihasteltuamme lähdimme kohti tapahtumapaikkaa, joka dramaattisuudessaan ja konkreettisuudessaan on monen asiaa tuntevan mielestä eräs viime sotiemme vaikuttavimmista yksittäisen sotilaan kohtalon kääntöpisteistä.

Paikan tarkan sijainnin löytyminen, samoin siihen liittyvän tapahtumasarjan laajempi tietoon saattaminen, ovat pitkälti Göran Lindgrenin, matkanjohtajamme, sitkeän tutkimustyön ansiota.

Kyse on jatkosodan aikaisen Kevyt Prikaati T: n taitavan, menestymään tottuneen ja omapäisen komentajan, eversti Matti Tiiaisen sotatiestä ja hänen Viipurin itäpuolella, Lyykylän kylässä sijainneesta prikaatin komentopaikastaan.

Eversti haavoittui 24.8.1941 kuolettavasti kranaatin sirpaleesta juuri tuossa komentopaikassaan johtaessaan prikaatinsa hyökkäystä kohti Viipuria vastoin saamaansa käskyä joukkojensa etenemissuunnasta. Suomalaisten onneksi Tiiaisen omavaltainen hyökkäyssuunnan muutos paljasti vihollisen meneillään olevan hyökkäysoperaation, joka oli suunnattu Viipuria kohti hyökkäävien joukkojemme sivustaan. Käytyjen kovien taistelujen tuloksena Viipuri aikanaan vallattiin ja suomalaisten valtausparaati marssittiin elokuun viimeisenä päivänä.

Retkellämme mukana ollut ev Tiiaisen pojanpoika, Kai- Henrik Tiiainen, kertoi tunteneensa hyvin kuuluisan isoisänsä kaatumiseen liittyneet tapahtumat taustoineen. Silti hän totesi, että tuntui hienolta seistä tuolla samalla, kohtalokkaalla komentoteltan paikalla, joka aikanaan koitui taitavan ja menestyksekkään rintamakomentajan kohtaloksi.

Kai- Henrik kertoi everstin sanelleen kaksi päivää haavoittumisestaan kirjeen vaimolleen, jossa hän suhtautui hyvin luottavaisesti toipumiseensa. Kuvaavaa on, että hän kirjeessään toivoi, ettei asiasta kerrottaisi mitään Tiiaisen sisarelle, jotta hän ei turhaan olisi huolissaan tapahtuneesta. Kolme päivää myöhemmin eversti Tiiainen menehtyi sairaalassa vammoihinsa.

Göran Lindgren on laatinut erinomaisen artikkelin ev Tiiaisen sotatiestä ja hänen henkilöhistoriastaan. Se on luettavissa Reservin Sanomien 2/ 2016 numerosta.

Menestyksekästä vesistön ylitystä ja Porlammin mottia ihmettelemässä

Suomen sotahistoriassa laajuudessaan ainutlaatuiseen vesistön ylitykseen perehtyminen oli ryhmän ohjelmassa toisena retkipäivänämme.

Kari Salminen kuvasi yksityiskohtaisesti Uuraan saaressa, Viipurin lahden tuuliselle rannalle kokoontuneille retkeläisille hämmästyttävän ja uhkarohkeankin merellisen operaation kulkua elokuussa 1941. Lähtöalueeltaan Majapohja- Porkansaari- Turkinsaari kuljetettiin 23.8.1941 Lihaniemeen, Viipurin itäpuolelle, kahden kilometrin mittaisella merimatkalla pääosa 8. divisioonan joukoista: jalkaväkeä kolmesta ylimenokäskyn saaneesta jalkaväkirykmentistä, kenttätykistöä ja pioneerijoukkoja; yhteensä yli 2.000 miestä, tykistöä vetokalustoineen, hevosia, kuorma- autoja, ammuksia, patruunoita ja tuon suuren sotilasosaston tarvitsemaa huoltomateriaalia. Kuljetuskalustona oli moottoriveneitä varustettuina pitkärunkoisilla 30 hv: n tehoisilla moottoreilla täydennettynä valikoimalla muuta enemmän tai vähemmän käyttökelpoista venekalustoa. Onni ja taito suosivat rohkeaa, kun ylimenijöitä vastaan hyökättiin vain kerran, jolloin menetettiin kaksi sotilaita kuljettanutta venettä miehistöineen.

Vesistön ylitys sujui siis suunnitelman mukaisesti ja Viipurinlahden itärannalle päässeet joukot katkaisivat Sommeen aseman maastossa vihollisen maantie- ja rautatieyhteydet Viipurista Koivistolle toimien siten merkittävässä roolissa Viipurin takaisinvaltaukseen johtaneissa sotatoimissa.

Kaunis, vaikkakin tuulinen poutapäivä tarjosi hyvät lähtökohdat tutustua moniin päivän ohjelmaksi suunniteltuihin Viipurin lähialueen sotahistoriallisiin kohteisiin.

Summassa sijaitsevalla hautamuistomerkillä kävimme hiljentymässä ja muistelemassa Talvisodan 204: n tuntemattomiksi jääneen sankarivainajan isänmaalleen antamaa kalleinta uhria.

Kamenkan vilkkaan varuskunta- alueen läpi kulkevan tien varrelle oli komeille betonialustoille nostettu näytille puna- armeijan viime sotien aikaista panssarikalustoa.

Vihollinen räjäytti Talvisodan jälkeen systemaattisesti kaikki haltuunsa saamien alueiden suomalaiset kenttälinnoitteet. Kamenkasta palaillessamme kävimme katsastamassa yhtä noista tuhotuista rakennelmista, Mannerheim- linjaan kuulunutta pataljoonan komentokorsua. Ei näyttänyt olevan moittimista kummankaan tekemisen laadussa, rakentajan eikä tuhoajan.

Jatkosodan suurinta suomalaisten muodostamaa mottia, Porlammin mottia, tutkimme iltapäivän päätteeksi. Alue käsittää laajaa, tasaista ja avointa niittymaata, jonka reunamalle on suureen siirtolohkareeseen kiinnitetty aikanaan syystä suurta huomiota saaneesta jättimäisestä motista kertova muistokilpi.

Paikkaa ja sen erikoista sotahistoriaa tarkastellessa tulee mieleen, mitä voikaan tapahtua, kun johto menettää otteensa suurestakin sotajoukosta. Seuraa paniikki, jonka iskiessä harjoitetuista ja johdetuista sotilasyksiköistä tulee lauma hallitsemattomia eri suuntiin pakoon poukkoilijoita.

Motin mittasuhteet ovat käsittämättömät: vangiksi jäi 9.000 sotilasta haudatakseen ensi töikseen 7.000 kaatunutta asetoveriaan. Sotavangiksi jäi myös ainoa suomalaisten viime sotien aikana kiinniottama kenraalin arvoinen neuvostosotilas, surullisenkuuluisa kenraalimajuri Kirpitsnikov. Suomalaisen sotavankeuden jälkeen hänet vangittiin kotimaassaan ja tuomittiin maanpetturuudesta teloitettavaksi elokuussa 1950.

Sotasaaliiksi saadun omaisuuden inventaariolista on hengästyttävän pitkä; erityismaininnan ansaitsee saatu mittava tykkikalusto. Sillä oli jatkossa huomattavan tehostava vaikutus oman tykistömme suorituskykyyn.

Linnan pitkä ja värikäs historia

Kolmannenkin retkipäivän sää suosi Viipurin takaisinvaltaukseen johtaneiden tapahtumien tutkijoita. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja taustoitti mukavasti monia päivän ulkoilmaan sijoittuneita tutustumiskohteita.

Päivä alkoi hiljentymisellä kunnioittamaan Viipurin maalaiskunnan tuntemattomiksi jääneitä  sankarivainajia heidän muistokseen asetetulla muistomerkillä.

Puna- armeijan jo talvisodassa maan tasalle pommittaman ja tuleen syttyneen Viipurin tuomiokirkon tiloissa oli tuolloin arkuissaan hautausta odottavia suomalaisia sankarivainajia, jotka siis kaatuivat jo toisen kerran vihollisen pommituksissa.

Viipurin linnan pitkään ja monia vaiheita sisältäneeseen historiaan eri isäntien hallitsemina aikakausina tutustuimme asiantuntevan Suomen ystävän, Larissa- rouvan, ja hänen tulkkaamansa paikallisoppaan avustuksella. Yhdessä linnan kerroksista on myös suppea viime sodistamme kertova näyttely, jossa näkyy tietenkin nykyisäntien käsiala. Mielenkiintoisen kierroksen päätteeksi muutama ryhmämme jäsenistä kävi ihailemassa Viipurin maisemia linnan kuulun tornin maisematasanteelta.

Lähtölounaan nautimme ruutikellarista ravintolaksi muunnettujen paksujen seinien suojissa aivan Viipurin linnan lähinaapurissa. Hyvässä seurassa ruoka maistuu aina tunnetusti mainiolta. Tälläkin retkellä tuli selväksi, mikä rikkaus on retkeläisten monenlainen tausta! Yksinomaan reserviläisistä koostuva ryhmä on hyvä pohja onnistuneelle sotahistorian retkelle sekin, mutta nyt mukana ollut, viiteryhmiltään monenkirjava retkeläisten joukko yhteisenä nimittäjänään vain mielenkiinto isänmaan historiaan oli upeaa seuraa ja tarjosi monia mielenkiintoisia keskustelutuokioita.

Harjuniemi on paikka, jossa on edelleen paljon nähtävää erityisesti maineikkaan saksalaisen Greif- divisioonan sotatiestä kiinnostuneille. Suomalaisilla onkin monta syytä olla kiinnostunut tuon urhean ja sotataidoiltaan korkeatasoisen joukko- osaston panoksesta itsenäisyytemme puolustamisessa. Löiväthän he yhteistoiminnassa omien joukkojemme kanssa puna- armeijan maihinnousua yrittäneet joukot heinäkuussa 1944 juuri Harjuniemen kovissa taisteluissa. Viipurinlahden pohjoisrannan torjuntataisteluissa kentälle jäi kaikkiaan 50 saksalaisen 122. Divisoonan asiallemme henkensä antanutta sotilasta.

Tämänkertaisen retkemme viimeinen sotahistoriallinen etappi oli Säkkijärven kenttähautausmaa, jonne on pystytetty komea paasi sankarivainajiemme muistoksi ja kunniaksi. Sille edellisellä retkellä kävijöiden istuttama kaunis kukkaryhmä kertoo siitä, että me emme koskaan unohda.

Osallistuminen asiantuntevalle, opastetulle sotahistorialliselle retkelle on aina mielenkiintoinen ja jo valmiiksi laajaakin asiantuntemusta täydentävä ja syventävä kokemus. Mukavan yhdessäolon ja uuden oppimisen ja oivaltamisen taustalla on lisäksi mukana aina myös meitä maanpuolustuksesta innoituksemme saavia elähdyttävä tärkeä motiivi: tutustumiskäynnit itsenäisyytemme säilymiseen johtaneilla ratkaisupaikoilla ovat osa veteraaniemme velvoittavan perinnön vaalimista. ’Himmetä ei muistot koskaan saa!’