Reserviläiskeskustelun ja Suomen ulkopolitiikan rajat

Reserviläisliiton toiminnanjohtaja Olli Nyberg kirjoittaa liiton nettisivuilla 19.6.2014: otsikolla ”NATOkeskustelun pelisäännöistä”:

”Oman NATO-kannan ilmaisussa ei ole mitään pahaa. Olen itsekin avoimesti kertonut pitäväni Paasikiven-Kekkosen -linjaan pohjautuvaa, turvallisuuspoliittista ajattelua edelleen pitkälti validina. Myös liittomme puheenjohtaja on selkeästi tuonut esiin oman linjansa tässä asiassa.

Reserviläisliitto on aikanaan linjannut, ettei liitto ota kantaa NATO-asiaan. Tämä on hyvä linjaus myös yhdistyksillemme ja piireillemme. Jäseniltä toivomme faktapohjaista ja asiallista osallistumista parhaillaan käynnissä olevaan, turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.”

Liiton toiminnanjohtajan kirjoitukseen ei voi suhtautua kuin mihin tahansa nettikirjoitukseen, se pitää ottaa tosissaan. Siksi joudunkin vakavasti vastaamaan tekstiin, johon sisältyy Suomen lähihistorian ymmärtämiseen sekä demokraattiseen kansalaiskeskusteluun liittyviä merkittäviä ongelmia.

Sen väittäminen, että turvallisuuspoliittinen ajattelumme perustuisi Paasikiven-Kekkosen linjaan on ollut aikansa elänyt jo pitkään. Kanta kuulostaa tämän päivän Euroopassa oudolta, etten sanoisi koomiselta. Kekkosen kauden vuosikymmeninä se on kuitenkin juntattu niin syvälle kansalaisten mieliin, että ulkoasiainhallinnon ja poliittisen johdon elegantti mukautuminen muuttuneeseen ympäristöön on ilmeisesti jäänyt huomaamatta. Tämä ei toki tarkoita, ettei Kekkonen olisi toiminut valtakautensa olosuhteissa varsin tehokkaasti myös Suomen kansallisten etujen hyväksi.

Suomen itsenäisyyttä tiukasti puolustavan Paasikiven linja oli vallan toinen kuin Kekkosen Neuvostoliiton etuja huomattavasti pidemmälle ymmärtävä linja. Termi Paasikiven-Kekkosen linja otettiin käyttöön Maalaisliiton pää-äänenkannattajassa Maakansassa 1955 Neuvostoliiton aktiivisella myötävaikutuksella (ks. Max Jakobson: Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös II. Otava 2001). Tarkoituksena oli siirtää Paasikivelle kuulunutta karismaa Kekkoselle, jonka asema ei vielä mitenkään ollut vakiintunut.

Hyvin ahtaassa tilassa muodostuneesta Paasikiven-Kekkosen linjasta alettiin kuitenkin luopua heti kun se oli mahdollista. Suomesta tuli Euroopan vapaakauppajärjestön ( EFTA) täysjäsen 1986. Euroopan neuvoston jäseneksi liityimme toukokuussa 1989, tosin vain puoli vuotta ennen Berliinin muurin murtumista marraskuussa 1989. Mutta se oli kuitenkin taas yksi askel länteen. Kun Mihail Gorbatshov teki valtiovierailun Suomeen lokakuussa 1989 hän pyyhkäisi sivuun vanhat määritelmät ja tunnusti ilman varauksia Suomen puolueettomuuden.

Yhdistyneen Saksan täysivaltaisuuden hyväksyminen neljän miehitysvallan (Iso-Britannia, Neuvostoliitto, USA ja Ranska) toimesta syyskuussa 1990 johti samana kuuna Suomen hallituksen päätökseen. Siinä mitätöitiin Pariisin 1947 rauhansopimuksen osat, jotka koskivat maan täysivaltaisuutta eivätkä enää vastanneet Suomen asemaa YK:ssa sekä 1973 perustetussa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa (ETYK).

Hallitus rikkoi tuolloin Pariisin rauhansopimuksen ja 1948 solmitun yya-sopimuksen ympärille luodun koskemattomuuden sädekehän. Suomen idänsuhteet olivat sen jälkeen uudella pohjalla.

Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoamiseen 1991. Suomen ulkopoliittinen johto oli jo ryhtynyt toimiin Suomen ulkopoliittisen paikan uudelleen määrittämiseksi pitämättä kuitenkaan julkisuudessa turhan korkeaa profiilia välttääkseen itänaapurin ärsyttämistä.

Yya-sopimuksen voimassaolon päättämisestä sovittiin yhdessä Venäjän kanssa tammikuussa 1992 sen jälkeen, kun oli allekirjoitettu uusi Suomen ja Venäjän välinen sopimus suhteiden perusteista. Yya –sopimuksesta eroon pääseminen oli merkittävä askel palauttaessamme paikkaamme läntisen yhteisön täysivaltaisena jäsenenä. Euroopan unioniin liityimme 1995, mikä koettiin tuolloin tärkeänä myös turvallisuutemme kannalta. Neuvostoliitto ei koskaan halunnut tunnustaa Suomen puolueettomuutta, eikä Suomea myöskään kylmän sodan aikaisessa länsileirissä sellaiseksi noteerattu kaikista ponnisteluistamme huolimatta.

Niin Juho Paasikivi kuin Urho Kekkonenkin joutuivat molemmat muuttamaan mieltään turvallisuuspolitiikasta moneen kertaan. Paasikivi ei ollut lainkaan Suomen täyden itsenäisyyden kannalla, kun kamppailu asiasta oli kuumimmillaan.

Kiivaana itsenäisyysmiehenä sisällissotaan/vapaussotaan osallistunut kunnianhimoinen urheilija Urho Kekkonen oli entinen Etsivän Keskuspoliisin kuulustelija ja edusti pitkään jyrkkää oikeistoa, kunnes viimein käänsi totaalisesti takkinsa aavistaessaan jatkosodan lopputuloksen. Kekkonen varjeli ministerinä ja presidenttinä idänsuhteita tavalla, joka jälkiviisaudella tarkastellen ei ehkä ollut välttämätöntä. Tätä tapaa on kutsuttu myös suomettumiseksi.

Paasikivi-Seuran historiasta löytää paljon opittavaa siitä, miten muuttuneisiin olosuhteisiin on sopeuduttu ja tultaneen jatkossakin sopeutumaan. On turha lyödä kiinni joitakin kiveen hakattuja opinkappaleita, elämä kuitenkin elää aikanaan näiden oppien ohi.

Paasikivi-seuran puheenjohtaja ja perustajajäsen Jan-Magnus Jansson kertoi Ilta-Sanomien toimittajalle jo marraskuussa 1983: ”En puhu enää Paasikiven-Kekkosen linjasta”. Hän puhui mieluummin Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Keskustelu siitä, tulisiko kahden presidentin lisäksi sijoittaa linjaluetteloon myös Mauno Koivisto loppui onneksi aikanaan. Kun maan ulkopoliittista linjaa ei enää tarvinnut sitoa henkilöihin, nimien pönäkkää listaamista ei enää tarvittu.

Suomi ei ole liittoutunut, mutta ei myöskään puolueeton tavalla, jota se pyrki olemaan Neuvostoliiton olemassa olon aikana. Suomi on ollut Naton aktiivinen rauhankumppani vuodesta 1994 alkaen. Suomi on kuluvana vuonna solminut isäntämaasopimuksen Naton kanssa. Suomi on EU:n jäsenenä asettanut pakotteita naapurimaitaan valloittaneelle Venäjälle ja kärsii Venäjän asettamista vastapakotteista.

Suomen aktiivinen turvallisuuspolitiikka seuraa turvallisuusympäristön muutoksia ja sopeutuu siihen kansan ääntä kuulostellen. Ongelma on, jos kansalle ei luoda edellytyksiä käydä keskustelua ja jos kansalaisten mahdollisuuksia tutustua asiantuntijoiden turvallisuuspoliittisiin arvioihin rajoitetaan. Selvää on, että kansan enemmistön sekä varsinkin ylempien upseerien enemmistön näkemykset Natoon liittymisen eduista ja haitoista poikkeavat edelleen suuresti keskenään. Nykyisen hallituksen yksittäiset ministerit uskaltavat kuitenkin ilmaista virallisesta linjasta poikkeavia NATOkantojaan. Ammattiupseereille tätä oikeutta ei ehkä ole suotu.

Nyberg suosittaa myös piireille ja yhdistyksille Reserviläisliiton NATO-linjausta joka on se, että linjaa ei ole. Moniarvoisen keskustelun nimessä demokraattisessa yhteiskunnassa kannattaisi kuitenkin jättää yhdistysten neuvominen vähemmälle ja pysyttäytyä roolissa, joka liiton toiminnanjohtajalle kuuluu reserviläisten työn tukijana ja innoittajana, ei rajoittajana. Yhdistyksille tulee antaa oikeus ottaa kantaa turvallisuuspoliittisiin vaihtoehtoihin, yhdistysten suiden sulkeminen ei kuulu järjestöjen palkatuille virkamiehille, eikä muillekaan.

Liiton toiminnanjohtaja toivoo jäseniltä faktapohjaista osallistumista parhaillaan käynnissä olevaan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Tähän holhoavaan neuvoon voi vain todeta, että samaa voidaan odottaa myös toiminnanjohtajalta itseltään.

Suomen Kuvalehti teki kansanedustajille kyselyn ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Siihen vastasi vain 82 kansanedustajaa. Päätoimittaja Ville Pernaa toteaa (SK 26.9.2014), että pelottavan monella kansanedustajalla ei ole näkemystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tai jos käsitys on, sitä ei uskalleta kertoa edes nimettömästi. Kumpi mahtaa olla huolestuttavampaa.

Reserviläisliiton toiminnanjohtajan kirjoitus ei linjauksena valitettavasti ollut mitenkään edistämässä maamme reserviläisten keskuudessa käytävää ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Ellei se sitten herättänyt kriittisiä huomioita, jotka saavat aikaan terveellistä pohdintaa.