Onko pako sivariin vain huono asia?

Puolustusministeri Jussi Niinistön puhe maanpuolustuskurssin avajaisissa tammikuussa aiheutti sanan säilän kalinaa mediassa ja provosoitumista joissakin kansalaisissa. Ministeri Niinistö paheksui reservistä siviilipalvelukseen siirtyviä ja sanoi, etteivät nämä ansaitse arvostustamme.

Me maanpuolustusvelvollisuutemme täyttämiseen sitoutuneet ja velvollisuuttamme myös reservissä täyttäneet yhdymme ministerin paheksuntaan, mutta voisiko haluttoman aineksen sivariin siirtymisellä olla myös positiivisia puolia?

Asevelvollisuusaika ja varusmiesaika sekoitetaan usein käsitteinä toisiinsa. Miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta aina siihen asti, kunnes hänet ikänsä takia poistetaan reservistä. Aliupseerit ja upseerit ovat reservissä nykyisin sen vuoden loppuun, jona täyttävät 60 vuotta. Miehistöön kuuluvilla ikäraja on kymmenen vuotta alempi.

Puolustuskykymme perustuu aivan oleellisesti vahvaan ja koulutettuun reserviin. Reservin pitää olla vahva niin määrältään, taidoiltaan ja hengeltään. Eikö kokonaisuudelle olisi eduksi se, että maanpuolustusvakaumuksessaan heikot ilmoittautuvat jo rauhan aikana poistumalla reservistä oma-aloitteisesti, jotta heidän tilalleen voidaan sijoittaa halukkaita?

Hyvänä tarkistuskysymyksenä varusmies- tai reserviläistoverin luotettavuudesta on esitetty, että lähtisitkö hänen kanssaan sotaan? Varusmiespalveluksen ja sitä seuranneen pitkän reserviläisurani varrella olen tunnistanut sellaisia henkilöitä, joiden kanssa en haluaisi lähteä. Tätäkin taustaa vasten olisi hyvä saada motivoitumattomat tai suorastaan haitalliset pois listoilta.

Väkirikkaalla pääkaupunkiseudulla ongelmana on pitkään ollut se, että sodan ajan sijoitukseen halukkaita ja sijoituskelpoisia reserviläisiä – erityisesti reservin upseereja – on huomattavasti enemmän kuin sodan ajan organisaatiossa on paikkoja. Miksi siis antaa haluttomien viedä paikkoja halukkailta ja kyvykkäiltä? Väärä henkilö väärällä paikalla voi osoittautua pahaksi virheeksi tosipaikan tullen.

Sellainenkin hyvä kysymys on esitetty, että pitäisikö reserviin koulutettujen mutta sivariin siirtyvien maksaa Puolustusvoimissa saamansa koulutus? Yhteiskunta on panostanut resursseja varusmiehen kouluttamiseen siitä näkökulmasta, että tämä vastineeksi puolustaa yhteiskuntaa, jonka jäsen hän on. Vaatimus vastineesta ei liene kohtuuton varsinkaan, kun maanpuolustukseen osallistumalla tulee samalla panostaneeksi läheistensäkin turvallisuuteen.

Reservistä vetäytyvä jättää maanpuolustusvelvollisuuden toisille ja siirtyy itse nauttimaan yhteiskunnan suomia etuja ja palveluja. Tämä kuulostaa vapaamatkustukselta. Ei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia.

Sama ilmiö esiintyy verovelvollisuudessakin. Jotkut keplottelevat itsensä veroista vapaiksi tai paljon pienemmälle verolle kuin kuuluisi. Veroparatiisiveijareita paheksutaan velvollisuuden välttelijöinä ja yhteiskuntamoraalin heikentäjinä. Eikö täsmälleen samalla logiikalla pitäisi suhtautua reservistä ”siviiliparatiisiin” siirtyviin?

Vuoteen 1969 asti Suomen laissa oli käsite kansalaisluottamus. Kansalainen lähtökohtaisesti nautti sitä, mutta hänet saatettiin tuomita menettämään se ainiaaksi tai määräajaksi, mikäli hänet todettiin syylliseksi tiettyihin rikoslaissa määriteltyihin rikoksiin. Pitäisikö käsite palauttaa tai samalla logiikalla perustaa käsite sotilasluottamus? Sen menettäisi esimerkiksi silloin, jos siirtyy reservistä sivariin vain siksi, että velvollisuuksien täyttäminen ei maistu, mutta oikeuksien nauttiminen kyllä. Vai olisiko hyvä vaihtoehto vaikka pieni veronalennus maanpuolustukseen sitoutuneille reserviläisille?

Sivariin siirtyville ja siirtyneille ei ehkä ole muistunut mieleen, että maanpuolustuksesta kieltäytyminen ei vapauta kriisiajan velvollisuuksista. Valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa työvelvollisuus koskee myös sivariin siirtyneitä. Silloin hommia ei pääse valitsemaan. Paremmin pääsisi valitsemaan, jos kuulusi reserviin ja kouluttautuisi esimerkiksi Maanpuolustusyhdistyksen kursseilla mielekkäämpään tai haasteellisempaan sodanajan tehtävään, jos nykyinen sijoitus on liian vaatimaton.

Reservistä karkaamiseen voi olla tavallaan ymmärrettäväkin syy, joka tosin pitäisi ratkaista muulla tavalla kuin sivariin siirtymällä. Nuoren miehen elämän suunta voi vielä varusmiespalveluksessa olla jäsentymätön. Palvelus ehkä koetaan ikävänä pakkona ja siitä yritetään päästä mahdollisimman vähällä. Palveluksen jälkeen suunta yleensä löytyy ja varusmiehenä poterossa rynnäkkökiväärin kanssa ilman motivaation häivääkään kyhjöttänyt nuorukainen onkin myöhemmin vaikka huippuluokan tietotekniikkaosaaja.

Taannoisessa reserviläiskirjeessä tälle atk-kyvylle oli ehkä edelleen tarjottu rynnäkkökiväärimiehen paikkaa, eikä tieto uudesta osaamisesta ollut välittynyt aluetoimistoon. Täysin väärä ratkaisu on iskeä kuvainnollisesti rynnäkkökivääri hiekkaan pystyyn ja häipyä sivariin. Oikea ratkaisu olisi lähestyä omaa aluetoimistoa alikersantti Rokan hengessä: ”Mis sie tarviit hyvvää kybersotilasta, täs siul o sellane!”

Moni ei ehkä tiedosta, että Puolustusvoimat kannattaa pitää selvillä omasta osaamisesta. Tieto uusista taidoista ei välity automaattisesti, ja seurauksena voi olla turhauttava ja kyvyt alittava sijoitus sodan ajan joukossa.

Kertausharjoituskäskyn palautettavassa osassa kysytään koulusivistystä ja ammattia, mutta mahtaako tämä tieto päätyä henkilösijoittajalle asti? Pelkkä oppiarvo ja ammatti ovat muutenkin aivan liian suppeita lähtökohtia tehdä analyysia henkilön osaamisesta maanpuolustuksen kannalta. Tiedonkulkua olisi hyvä parantaa kumpaankin suuntaan.

Keväällä 2014 ainakin Helsingin sotilasläänissä suoritettiin pilottikysely reserviläisten halukkuudesta ja taustatiedoista. Lomakkeella oli kohta ammatilliselle erikoisosaamiselle. Kysely oli erinomainen avaus reserviläisten tietojen ja taitojen tarkemmaksi kartoittamiseksi, mutta kyselyn jälkeisiä mahdollisia toimenpiteitä en tunne. Ehkä kysely oli suunnattu jo muutenkin aktiivisille reserviläisille, jolloin suurin osa reservistä jäi tavoittamatta ja kykyineen pimentoon.

Keväällä 2015 noin 900 000 reserviläiselle lähetettiin jo ilmeisen legendaarisen maineen saavuttanut ja tukun väärinymmärryksiä aiheuttanut reserviläiskirje. Siinä kehotettiin ilmoittamaan aluetoimistoon koulutuksen tai harrastuksen myötä kehittyneestä osaamisesta, mutta kuinka moni luki kirjeen niin huolellisesti, että huomasi – ja erityisesti toteutti – kirjeessä olleen pyynnön? Toimimalla pyydetyllä tavalla monta oikeaa henkilöä olisi voitu siirtää oikealle paikalle. Näin toivokseni on myös tapahtunut.

Tietyn aineksen kannustaminen siirtymään reservistä sivariin pois motivoituneiden tieltä on houkutteleva vaihtoehto, mutta voi kuitenkin osoittautua resurssien hukkaamiseksi, vaikka se voisi sodan ajan puolustusvoimien laadun parantamisena lyhyellä tähtäyksellä toimiakin. Monet viime sotien huipputaistelijat saattoivat olla reservissä motivoitumattomia perussotilaita ja sodassa he ehkä ehtimiseen purnasivat. Mutta monesta heistäkin hioutui sodan paineessa timantti ehkä eniten yllätyksenä itselle.

Seppo Simola