Maanpuolustusta kirjojen ja arkistojen parissa

Kuluneen kevään aikana pieniä jos suurempiakin yleisötapahtumia on jouduttu perumaan, ja monet ovat joutuneet pohtimaan uudelleen harrastusmahdollisuuksiaan maanpuolustuksen parissa. Vaikka toiminnalliset aktiviteetit ovat olleet rajoitettuja, voi reserviläinen kehittää itseään myös muilla tavoin kuin ampumaradoilla tai sotaharjoituksissa. Sotatieteelliset kirjat, lehdet ja internetin aineistot tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia sotilaallisten tietojen päivittämiseen ja kerryttämiseen – tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, ja vapaata aikaa voi hyödyntää tutustumalla itseään kiinnostaviin aiheisiin.

Monipuolisen reserviläistoiminnan ytimessä on aatteellisuus ja maanpuolustustahto, jotka erottavat yhteisen harrastuksemme esimerkiksi ampuma- tai retkeilyseuroista. Tämän aatteellisuuden mukana seuraa myös velvoite menneiden sukupolvien vaiheiden tuntemiseen sekä perinteiden vaalimiseen. Aatteellisen tarkoituksensa toteuttamiseksi monet yhdistykset järjestävät esimerkiksi turvallisuuspolitiikkaan ja sotahistoriaan liittyviä luentoja, esitelmiä ja seminaareja, jotka tarjoavat mielekästä ja kiinnostavaa toimintaa maanpuolustushengen kasvattamiseksi ja jäsenistön sivistämiseksi.

Helsingin Reservimeriupseereissa on parina viime vuosikymmenenä virinnyt innostusta sotahistorian tutkimukseen myös yksityisesti: muutamat yhdistyksen jäsenet ovat harrastusmielessä tutkineet merisodankäyntiin liittyviä aiheita ja koonneet havaintojaan esitelmiksi, joista jäsenistö on saanut nauttia esimerkiksi syys- tai kevätkokousten yhteydessä. Yhdistyksessä onkin huomattu, ettei asiantuntevien esitelmien pitämiseen tarvita välttämättä ulkopuolisia – tutkimusintoa voi löytyä myös omista riveistä.

TUTKIMUSAINEISTOA SOTA-ARKISTON KÄTKÖISTÄ

 

Reservin komentajakapteeni Juha Tenhunen on todellinen pitkän linjan maanpuolustusaktiivi, jolle on kertynyt kokemusta reserviupseeritoiminnasta kuudelta vuosikymmeneltä: hän liittyi Reservimeriupseereihin vuonna 1959 kotiutumisensa jälkeen ja toimii edelleen yhdistyksensä luottamustehtävissä. Tutkimustoiminta on tullut tutuksi Tenhuselle myöhemmillä päivillä. ”Vuonna 2002 huomasin Helsingin Reservin Sanomissa ilmoituksen, jossa haettiin vapaaehtoisia auttamaan silloisen Sota-arkiston kokoelmien järjestämisessä”, hän kertoo. ”Ilmoittauduin mukaan, mutta ei minulla silloin ollut aavistustakaan, kuinka laajoista kokoelmista oikein puhuttiin.”

Sota-arkiston aineistoilla todella oli mittaa. Yhdessä muiden vapaaehtoisten ”Sota-arkiston ystävien” kanssa Tenhunen sai tehtäväkseen kunnostaa, järjestellä ja luetteloida kansioita kuuleman mukaan noin 15 hyllykilometrin pituudelta. Meriupseerina hän sai keskittyä selvittelemään erityisesti laivaston sota-ajan dokumentteja, joista hän otatti myös itselleen kopioita oman lähdemateriaalin kartuttamiseksi. Asiakirjakopioiden lisäksi Tenhusella on kattava valikoima historiallisia valokuvia, joiden oheen hän on kirjoittanut omia muistiinpanojaan. Sota-arkiston siirryttyä Kansallisarkiston alaisuuteen työt loppuivat, mutta Tenhunen on sittemmin jatkanut aineistojen läpikäyntiä tutkimussalin puolella.

Sinnikäs aineiston lukeminen ja keruu on palkinnut tekijäänsä useilla esitelmillä: vuodesta 2006 lähtien Tenhunen on pitänyt seitsemän suurempaa esitelmää, joissa hän on käsitellyt muun muassa Suomen ja Saksan laivastojen yhteistyötä, panssarilaivojen rakentamista, sukellusvenesodankäyntiä sekä suomalaisten sodanaikaisia kalustohankintoja Saksasta. Varsinaisten esitelmien lisäksi löydöksistä on julkaistu myös lyhennelmiä meripuolustusjärjestöjen lehdissä.

SAKSAN JA SUOMEN LAIVASTOYHTEISTYÖTÄ JATKOSODASSA

 

Yhtenä viimeksi julkaisemistaan kirjoituksista Tenhunen esittelee Suomenlahden Laivastokillan jäsenlehden, Ankkurinapin kevätnumeroa vuodelta 2017. Siinä hän käsittelee aiemmin pitämänsä esitelmän lyhennelmänä laivaston salaista alushankintaprojektia jatkosodan ajalta, jossa valmisteltiin nopeiden raivaukseen ja miinanlaskuun soveltuvien alusten ostamista Saksasta. ”Suomen laivasto oli kärsinyt tehokkaiden alusten vajeesta koko sodan ajan. Miinalaiva Riilahden tuhouduttua torpedohyökkäyksessä elokuussa 1943 ei laivastolla ollut kuin yksi nopeakulkuinen, raivaukseen sopiva alus”, Tenhunen kirjoittaa artikkelissaan.

Suomalaisilla ei ollut mahdollisuutta rakentaa sopivia aluksia, joten hankinta-asiassa käännyttiin saksalaisten puoleen: lukuisien neuvotteluiden jälkeen Saksan merivoimien esikunta päätti myydä Suomelle neljä peruskorjattua tyypin S-38 Schnellbootia, jotka olivat 35 metriä pitkiä, reilun 40 solmun nopeuteen yltäviä, kolmella 2200 hevosvoiman dieselmoottorilla kulkevia aluksia. Niiden keskeisenä aseistuksena oli 20 mm:n tykki, kaksi torpedoputkea sekä kuljetusmahdollisuus muutamalle syvyyspommille.

Sota-arkiston materiaalista käy ilmi, että huhtikuussa 1944 komennettiin noin 100 suomalaista merisotilasta Saksan Swinemundessa sijainneeseen Schnellboot-koulutuskeskukseen. Kauppakirja alusten myynnistä allekirjoitettiin elokuussa 1944 kauppahintana 6,7 miljoonaa Saksan markkaa. Suomalaisten ajoharjoittelu ehti kuitenkin jatkua kuitenkin vain muutaman viikon syyskuun alkupäiviin saakka, kunnes rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa 4.9.1944 muutti tilanteen. Suomen sotalippu laskettiin aluksissa alas ja miehistö päätettiin kotiuttaa: laivaston komentaja määräsi uudet sijoitukset Saksasta tulleille kahdeksallekymmenelle merisotilaalle, jotka eivät koskaan ehtineet päästä varsinaisiin sotatoimiin Schnellbooteilla.

INTERNET HISTORIANTUTKIJAN AARREAITTANA

Omien tutkimustensa lisäksi Juha Tenhunen on saanut houkuteltua myös upseeriveljiään mukaan kiinnostavaan harrastukseen. Yksi Tenhusen esitelmistä inspiraatiota saanut on reservin kapteeniluutnantti Antti Jäntti, Helsingin Reservimeriupseerien hallituksen yhteysupseeritoiminnan vastuuhenkilö. Kiinnostus sotatekniikkaa kohtaan syntyi Jäntissä jo nuorena miehenä, ja erityisesti sukellusveneet ovat olleet meriupseerin tutkimustyön kohteena. Hänen ensimmäinen virallinen esitelmänsä valmistui vuoden 2019 kevätkokoukseen otsikolla Yhdysvaltain sukellusvenesota Tyynellä valtamerellä 1941–1945.

Sukellusveneiden osalta Jäntti ei ole joutunut tyytymään materiaalin puutteeseen. ”Internet on oikea historiantutkijan aarreaitta. Sieltä löytyy valtavasti tietoa esimerkiksi sukellusveneiden piirustuksista ja teknisistä tiedoista kuin myös digitoituja sotapäiväkirjoja ja raportteja. Olen löytänyt myös virtuaalisia esittelyjä, joilla on päässyt kiertämään sodanaikaisten sukellusveneiden sisällä”, hän naurahtaa.

Varsinaisesta tutkimustyöstä Jäntti ei ole halunnut ottaa turhia paineita, vaan hän on edennyt rauhassa omien kiinnostustensa mukaan. ”Tässä on monta lähestymistapaa ja lukemattomia erilaisia näkökulmia, joista valita. Mielekkäintä on tietysti tutkia aiheitta, josta on itse kiinnostunut. Hyviä istumalihaksia tämä toki vaatii, jos haluaa huolellisesti lukea aineistoa läpi.”

SUKELLUSVENEET TAIPUIVAT MONEKSI

Esitelmä Yhdysvaltain sukellusvenesodasta Tyynellä valtamerellä toisessa maailmansodassa tarkastelee niin kaluston kehitystä, toteutettuja operaatioita kuin vaikutuksia muuhun rintamatoimintaan. Sodan syttymisen jälkeen Yhdysvaltain sukellusvenestrategia Tyynellä valtamerellä suunnattiin Jäntin mukaan ennen kaikkea Japanin logistiikkajärjestelmää vastaan: ”Sukellusveneet saivat käskyn aloittaa rajoittamaton sukellusvenesota kaikkia japanilaisia ja Japanin liittolaisten aluksia kohtaan. Tavoitteena oli tehdä Japanin ja sen valloittamien alueiden meritse tapahtuvasta huollosta niin vaikeaa, kuin käytettävillä olevilla resursseilla oli mahdollista.”

Yhdysvalloilla oli sukellusvenetukikohtia surullisenkuuluisan Pearl Harborin lisäksi Filippiineillä, Australiassa ja Tyynenmeren saaristossa. Eri tukikohdista käsin suoritettiin varsinaisten partiotehtävien lisäksi muun muassa 41 miinoitustehtävää, säätiedustelua, kuljetuksia, tykistö- ja raketti-iskuja sekä tuhoamistehtäviä. Sukellusveneet saarrostivat myös saarikohteita, tekivät valokuvaustiedustelua ja tukivat maihinnousuja käytettävissä olevin keinoin. Evakuointi- ja pelastustehtävien yhteyteen liittyy myös kuriositeetteja – pelastettujen joukossa oli Yhdysvaltain presidenttinä vuosina 1989–1993 toiminut toisen maailmansodan hävittäjälentäjä George H. W. Bush.

”Sukellusveneet ovat kiehtova mutta melko heikosti suuren yleisön keskuudessa tunnettu tutkimusaihe. Oman lisänsä sukellusvenesodan historian tutkimukseen tuo toki se, että Suomen merivoimillakin oli 1930-luvulta jatkosodan loppuun asti käytössä yhteensä viisi sukellusvenettä. Valtamerikäyttöön suunnitellut alukset olivat kuitenkin aivan toista luokkaa kooltaan ja suorituskyvyltään”, Jäntti toteaa.

ENEMMÄN IRTI MAANPUOLUSTUSHARRASTUKSESTA

Juha Tenhusta ja Antti Jänttiä haastatellessa huomaa, että miehet ovat löytäneet itselleen mieluisan harrastuksen: kerrottavaa merisodankäynnin historiasta ja tutkimuksesta riittäisi tuntikausiksi. Molemmat ovatkin kokeneet tutkimusharrastuksen muuta maanpuolustustoimintaa rikastuttavaksi ja samalla mielekkääksi ajanvietteeksi. Esitelmätoiminnasta ovat olleet iloisia myös muut maanpuolustushenkiset ystävät, ja varsinaisten esitelmien jälkeen on käyty pitkiäkin keskusteluja historian yksityiskohdista ja uusista löydöistä. ”Palaute on ollut erittäin positiivista ja kannustavaa. Ilman muuta suosittelen tätä kaikille kiinnostuneille”, Jäntti kiteyttää.

Aloittelevaa historiantutkijaa aihepiirin laajuus ja saatavilla olevan materiaalin määrä voivat hirvittää. Tenhunen kuitenkin vakuuttaa, ettei huolestumiseen ole syytä: ”Harrastuksekseen kun tätä tekee, niin hauskaa pitää kuitenkin aina olla. Kannattaa aloittaa kysymällä itseltään, mistä haluaisi tietää lisää. Materiaalia kyllä löytyy niin kirjastoista, arkistoista, museoista kuin internetistäkin. Myös muiden reserviläisten keskuudesta saattaa löytyä innokkaita alan harrastajia.”

Maanpuolustusaiheinen tutkimustyö on palkitsevaa sekä tekijänsä että muiden toiminnassa mukana olevien kannalta, ja tuhannet kirjat ja tietokannat takaavat, että virikkeitä tiedonjanon sammuttamiseen löytyy ympäri vuoden. Tartu siis viimein lukemista odottavaan joululahjakirjaan tai ota selvää itseäsi kiinnostavasta sotahistoriallisesta teemasta! Suomen merivoimien osalta alkuun pääsee tutustumalla esimerkiksi puolustushaaran 100-vuotishistoriikkiin, joka löytyy internetistä vapaasti luettavana hakusanoilla ”Merivoimat 100 vuotta”.

Pohja-aineistona toiminut Juha Tenhusen ja Antti Jäntin tutkimusharrastuksesta kertova artikkeli on alun perin julkaistu Rannikon Puolustaja -lehden numerossa 2/2020.

Lasse Mäki

Helsingin Reservimeriupseerit ry